korvien kääntelyä

Meillä oli tänään Ope U:n kanssa syvälliset keskustelut näistä laulamisen saloista. Jälleen kerran. Kaikki lähti siitä, kun tehtiin jotain harjoitusta, jonka tuloksena syntynyt ääni ei mun omaan korvaan kuulostanut juuri miltään, mutta Ope U:n mielestä oli just hyvä. Mä olin ihan kysymysmerkkinä ja kysyin että miten niin??

Tästä päästiin aiheeseen miltä ääni kuulostaa oman pään sisällä ja miltä puolestaan sen ulkopuolella. Erilaiselta (tottakai, sen nyt tietää kuka vaan), mutta ahaa-elämys oli se, että se ääni, joka itsestä tuntuu / kuulostaa sellaiselta isosti soivalta ja kantavalta ei välttämättä olekaan sitä kuulijalle..! Ja se ääni, joka ei omiin korviin kuulosta läheskään niin kantavalta tai kuuluvalta onkin itse asiassa se parempi vaihtoehto. Tähän perään tuli pitkät pätkät fysiologista selitystä siitä, mitä reittiä ja miten se ääni tuolla pään sisällä poukkoilee matkallaan äänihuulista korvaan. En vaan jotenkin ole koskaan tullut tätä asiaa näin ajatelleeksi, siksi se kai tuntuu niin ällistyttävältä asialta. Sitä luottaa omaan korvaansa, mutta unohtaa ajatella mistä se ääni korvaan oikein tulee. Nyt jälkeenpäin, tarkemmin ajateltuna, olen törmännyt tähän samaiseen ilmiöön (ääni <-> oma kuulokuva <-> opettajan kuulokuva) molempien opettajien kanssa useampaan kertaan ja ohimennen sitä ihmetellyt, mutta en vaan ole tullut ottaneeksi asiaa puheeksi kummankaan kanssa. Onneksi niin kävi nyt. Jotenkin tuntuu, että tämä oli hyvä juttu tajuta ja että siitä voi olla isokin apu tässä tämänhetkisessä rimpuilussa kohti parempaa lopputulosta. Nyt pitää vaan viritellä korvia vähän erilaisille taajuuksille ja koodata se tavoiteltava soundi uudestaan jotenkin toisin.

Viime viikko meni laulamisten osalta vähän normaalia vähemmillä tehoilla – jos koulupäivät venyy kymmentuntiseksi ilmankin, niin ei siinä enää paljon laulella… Ehdin Ope U:lle jo voihkiakin, että on taas vaihteeksi vähän sellainen “olen-laiska-ja-hidas-oppimaan-eikä-ees-osaa-ranskaa-ja-kaikki-muut-on-varmaan-paljon-parempia-ihmisiä” -olo. Ei mikään übersyvänne, mutta sellainen, että “vois jo taas vaihteeksi tulla joku sellainen edistysloikka, kun mä junnaan vaan ihan paikoillani eikä mitään uutta tapahdu vaikka mä mitä tekisin” -olo. Ope U oli sitä mieltä, että mulla ei ole kerrassaan mitään hätää eikä aihetta olla huolissani. Että tää on ihan normaalia ja että mä itse asiassa olen aika nopea oppija. Ja on kuulemma erittäin hyvä merkki, että mä ajattelen ja pähkäilen ja kysyn ja haluan tietää asioita, syitä, seurauksia ja merkityksiä  Ja täytyy kyllä sanoa, että tuota aivotyötä olen tehnyt tän kuluneen syksyn aikana ihan tolkuttomat määrät – kaikki tämä muhii jossain takaraivossa vuorokaudet läpeensä. Sillä energiamäärällä varmaan valaisisi keskisuuren kaupungin, jos sen saisi jotenkin sähkövirraksi muutettua…

Mutta jos siitä joskus maailmassa on jotain hyötyä tällä saralla, niin menköön. Se on kuitenkin ihan ympäristöystävällistä energiaa.

vinksvonks

Nooh, tänään oli taas sellainen laulutunti, että unohtelin asioita enemmän kuin muistin. Tai siis muistin, mutta vaan yhden kerrallaan. Tetrailua toisinsanoen. Tämä kultaisen keskitien etsiminen on just sellaista vinksvonks liikettä: heilumista ees taas ja vastaavasti korjausliikkeitä just siihen päinvastaiseen suuntaan, mihin ekaksi yritit mennä. Sit se menee yli ja taas korjaillaan… Mutta jos se vinksvonks-liikerata ees pienenisi tässä vähitellen, niin toivoa olisi, että se joskus maailmassa asettuisi paikalleen siihen mihin pitääkin. Toivossa elellään.

Jumppailtiin sit Granadosta ja Tsaikkarin duettoja. Tuon jälkimmäisen alaäänet on vaan ihan hiton matalia edelleen, mutta kyllä ne sieltä sentään tulivat melko kelvollisesti muutaman yrityksen jälkeen. Jopa niin, että niillä olisi ainakin teoreettinen mahdollisuus myös kuulua muuallekin kuin ihan eturiviin.

“jos olet päättänyt, niin kevyt linja”

… tai jotenkin tuolla lailla se joku takavuosina pyörinyt mainos meni. Tuntui vaan jotenkin sopivalta just tähän vaiheeseen laulurintamalla. Mulla oli perjantainakin kaksi laulutuntia (plus kaksi tuntia solfaa…), mutta lähdin suoraan jälkimmäiseltä tunnilta yönylireissulle Hämeenlinnaan, joten tarkemmat kommentit jäi kirjoittamatta. No, pointti on joka tapauksessa se, että nyt pitäis yrittää karsia kaikki turha tekeminen ja liiallinen yrittäminen. Ope U nauroi mulle tunnilla kysyttyään yhden erityisen onnistuneen luritteluharjoituksen jälkeen miltä tuntui ja mä sanoin, että liian helpolta, tässä on pakko olla joku koira haudattuna. Ei kuulemma ollu. Se oli vaan se äänen kiinteä ydin, joka riittää ja kantaa ja kuuluu. Siis että jos ajelee maantiellä, niin ihan ne ajokaistat riittää – ei tartte hamuta kaikkia tienvarsirisukoitakin mukaan, kun ei niillä kuitenkaan mitään tee… Mutta se on vaan jotenkin hankalaa muistaa ja uskoa, että oikeasti vähempi täsmätekeminen on vaan niin pal parempi vaihtoehto. Tarkoitus ei ole kumminkaan yrittää tehdä mun äänestä mitenkään pienempää kuin mitä se oikeasti on. Ja kovin kauhean pienihän se ei ole…

Ehdin käydä päivällä treenailemassa parisen tuntia ennen donitsi-treenejä ja yritin kovasti muistaa toteuttaa kaikkia viimeaikaisia ohjeistuksia. En tiedä siitäkö johtui vai mistä, mutta oli aika hyvä laulupäivä. Oli jotenkin levollinen mutta silti skarppi meininki. Toivottavasti samat fiilikset jatkuvat ensi viikollekin. Konserttitreenit menivät enemmän säätäessä kuin laulaessa, mutta ehdittiin toki kahlailla kappaleetkin läpi. Ihan hyvällä mallillahan nuo olivat. Jäävät nyt hetkeksi hautumaan, kun on tuo joulu omine hässäköineen tässä välissä. Odotan tosin innolla sitä aikaa, kun nuo biisit pitäis mennä ulkoa. Sanoja kun ois vaikka hevosille syöttää.

Mutta huomisesta siis uusi viikko ja entiset kujeet: laulua, laulua ja vielä vähän laulua. Näkyy tuolla kalenterissa olevan paljon muutakin, mutta poimin tähän siis vaan ne tärkeimmät

vähemmän voi olla enemmän

Ennen päivän laulutuntia kiersin koulua ympäri etsiskellen jotain vapaata nurkkaa, jossa vähän avata ääntä. Ei meinannu löytyä, päädyin sit muskarin tiloihin hetkeksi. Aamupäivä oli mennyt vähän niin kuin nukuksissa ja äänen liikkeellesaanti tuntui aika raskaalta, ihan kuin olis traktoria käynnistellyt… Ehdin jo miettiä, että tästähän se ilo irtoaa sit tunnilla. Sanoinkin Ope U:lle, että on vähän tämmöinen päivä tänään. Mutta mitä vielä, Ope U siinä vähän aikaa mua “höykytti” – pisti mut heilumaan ja venymään ja viuhtomaan ja Ta-daa – kropan herättyä löytyi äänikin ja itse olin kuin uudestisyntynyt (ainakin noin sateisen tiistai-iltapäivän mittakaavassa).

Päivän suurin ahaa-elämys oli varmaan tämä: ei kannata yrittää tankata ilmaa liikaa! Olen nyt vissiin tehnyt sellaisia biisejä, joissa on sikapitkiä fraaseja ja sellainen tunne, että joka ikinen ilmanripekin tulee takuulla tarpeeseen. Noh, hommahan meneekin siis niin, että se “hätävara-ilma”, jonka tankkaa kroppaansa liian ylös (kun muualle ei enää mahdu…), ei itse asiassa auta ollenkaan. Kun kroppa ei kykene sitä ylijäämää hyödyntämään tahi hallitsemaan – toisin sanoen siitä on pelkkää haittaa. Ja pakkohan se oli uskoa, kun kokeili: kun käskystä hengittikin vähemmän, niin yllättäen paukut sitten riittivätkin sinne fraasin loppuun saakka. Ällistyttävää.

Eilisten tulkintapalopuheiden jälkeen sain Bachiin jo paljon enemmän eloa ja ideaa – Ope U oli oikein tyytyväinen. Ja niin olin itsekin Ja ettei päivän laulut olis vielä suinkaan laulettu, mä lähden tästä Niinan tunnille laulamaan vielä lisää. Ou jee!

—

“Vittoria, vittoria..!” – mun traktorivaihteelta hyväksi kääntynyt laulupäivä jatkui erinomaisissa merkeissä vielä illallakin. Oli positiivista virettä ja oikeanlaista energiaa ja asennetta ja kaikkea – hyvä niin, koska Niinalla oli taas absoluuttisen sataprosenttista suoritusta vaativa vaihde päällä… Mutta mitä ilmeisimmin olen taas jollain äänellisellä tasolla menossa oikeaan suuntaan, kun molemmat opet kommentoivat tänään mun äänen “tummaa kirkkautta”, joka on kuulemma niin ihana. Ja päästäkseen oikealla tavalla esille  se tummuus nimenomaan vaatii sitä kirkasta (ja silti syvää) sointia, jota tässä metsästetään ja josta on jo havaintoja olemassa. Voi jee, mä olen taas vaihteeksi niin innoissani, ettei tosikaan! Tää on vaan niin hienoa. AH

lomakiireitä

Syyslomaa näköjään sitten pidin – kirjoittamisesta. En suinkaan laulamisesta, sitä tuli tehtyä viime viikolla ihan ahkerasti. Mulla ehti olla kahtena päivänä laulis Niinan kans ja kävin syysloman vajentamalla koululla reenailemassa melkein joka päivä – kun siellä kerrankin oli tilaa! Sen lisäksi kävin katsomassa Rautavaaran Auringon talon (joka on ihan älyttömän hieno ooppera!!) ja kuuntelemassa Essiä Caldara-konsertissa.

Syyslomilta palailtiin jälleen normaalikuvioihin ja koulupäivää jatkuikin iltakuuteen saakka. Viimeinen tunti oli laulun luokkatunti. Meitä oli paikalla vaan kolme, joten ehdittiin laulaa hyvin kaikki. Mä tempasin sit sen Erbarme dich’in – kivan “kevyt” biisi vetäistä sillai suorilta jaloilta päivän viime metreillä… Mutta se meni (olosuhteet huomioiden) aika hyvin ja Ope U sanoi vielä tunnin jälkeen tykänneensä kovasti tän biisin kohdalla mun ‘keventyneestä ja kirkastuneesta’ soundista.

Päivän mietelauseena oli, että “Ei pidä laulaa niin kuin osaa vaan niin kuin haluaa”. Pointtina siis lähinnä se, että pelkällä tekniikalla tai teknisellä osaamisella ei pääse mihinkään – ilman tulkintaa. Sitä, että haluaa kertoa laulullaan jotain ja tehdä sillä siitä kuuntelemisen arvoisen. Good point.

satasta, vähintään

Sielläpä meni taas tämänkin päivän laulutunti siellä laulamisen alkulähteillä, niiden ihan perus-perus-asioiden kanssa värkkäillessä. Se on niin loppumaton työmaa ettei mitään määrää! Yksinkertaisia asioita, joiden toteuttaminen voi vaan välillä olla käsittämättömän hankalaa.

Toinen käsittämätön asia oli jälleen kerran myös se, että jos sen äänen kuitenkin saa itsestään ulos välillä ihan loistavasti niin miksi ihmeessä se ei voi tulla sellaisena koko ajan??? Kun periaatteessa kaikki palikat on kuitenkin koossa… Ei, tetra ei ymmärrä. Kroppa yritti tehdä välillä jotain ihan omituisuuksia – juurikin silloin, kun sen ei olis tarvinnut tehdä mitään ylimääräistä.

Ei silti, että tunti olisi mennyt millään muotoa huonosti – ei suinkaan. Tää on vaan tätä timantinhiontaa, sitä miten siitä olemassaolevasta hyvästä voisi tulla vieläkin hienompi ja parempi. Kun minimissäänkin kaikki pitäis kyetä tekemään 100%:sti. Se ei tarkoita mitään turbovolyymia, vaan sitä, että missään kohtaa ei pitäisi löysäillä eikä lepsuilla eikä käyttää energiaansa / ilmavarojaan mihinkään turhanpäiväiseen tai toisarvoiseen. “Ytimöityä” vaan tiiviisti siihen ääneensä ja olla hetkessä läsnä joka solullaan. Niin-pä.

Ensi viikko on syyslomaa (ällistyttävä asia sinänsä, nytkö jo??), mutta laulaminen jatkuu joka tapauksessa. Ja soittaminenkin – sain eilen piano-opeltani kovin kannustavaa palautetta, vaikka itsellä olikin just sellainen olo, että mulle on annettu 5-vuotiaan kärsivällisyys ja 80-sen sormikoordinaatio samassa paketissa tuon pianonsoiton suhteen

ytimöidy.

Siinäpä laulajan päivän sana. Voiko sitä enää lyhyemmin ja ytimekkäämmin sanoa? Itse kukin voi tietysti tykönään miettiä kuinka tämän käytännössä toteuttaisi… Sitä joka tapauksessa tehtiin Niinan tunnilla tänään. Ja kun eilen oli niistä venyttelyistä puhe niin eikös vaan vedelty kaiken muun ohella sellaisia kivoja kahden oktaavin spurtteja jonnekin hiton lepakkoäänien taajuuksille saakka. Että tuli venyteltyä. Tein sitä tosin päivällä jo itsekin – vastaiskuna alakerran naapurista kuuluneelle remppamekkaloinnille (tyyliin “kyllä täälläkin osataan ääntä pitää”). Tosin voi olla, että pelkistä niistä venyttelyulinoista saa hieman epäilyttävän kuvan musikaalisista tahi laulullisista kyvyistäni…

Ehdittiin puhua vähän siitä jossain tulevaisuudessa häämöttävästä c-tutkinnosta ja sen ohjelmasta. Jota pitäis vissiin alkaa vähitellen ajattelemaan. Että mitäs siellä haluaisikaan laulaa. Huips, niin kai sitten. Pitää katsella ohjelmistoa sillä silmällä. Otettiin kuitenkin uusi biisi työn alle. Voivottelin, kun Fallan Olas Gigantesia laulaa pääasiassa sopraanot ja Niinalle tuli siitä Bridgen yksi myrskybiisi mieleen – napattiin siis se ja eikun primavistaamaan. Ja on taas sellainen biisi, mitä saa laulaa ihan sillä täydellä äänellä Mutta hyvä niin. Se mun “dramaattinen puoliskoni” tykkää siitä kovasti.

väläyksiä

… älyn vaiko jonkun ihan muun, mene tiedä. Joka tapauksessa tänpäiväinen laulutunti tuotti jotain ahaa-elämyksiä tai ainakin jotain väläyksiä asioista. Oli Ope U:n tunti ja mä siellä taas ääneen yritin järjestää ajatuksia ja kroppaa johonkin kuosiinsa. Ja ajattelu on kuulemma hyvästä – sillä edellytyksellä, että asiat ajattelee valmiiksi ennen kuin alkaa laulaa – sit niitä ajatuksia vaan toteuttaa ja sillä hyvä.

Mutta siis… Ajatus, että laulaessa myös alaetuhampaiden pitää näkyä onnistui ainakin tänään pitämään leukaa oikeammassa asennossa. Jatkona tälle oli, että huulien pitäis laulaessa pysyä irti hampaista puolin ja toisin. Ja sitten jos sen kielensä vielä muistaisi ripustaa vähän korkeammalle sinne kitalakeen (= pitäis sen poissa tieltä sieltä, missä se ääni syntyy), niin oltais jo aika lähellä. Näitä ajatuksia pitää nyt siis sulatella, josko ne toimisivat joku toinenkin päivä.

Päivän muita hajatelmia:

• “sytytä alempi lamppu (= vatsanpohjan lihakset) ensin ja sitten vasta ääni”
• muista ennakoida ja valmistaa myös ne matalat äänet. Tänään auttoi ajatus siitä, että on kuin nojaisi takaraivoaan vasten pään takana olevaa tyynyä
• jos naamalla tekee enemmän (harjoittelimme myös yltiöpirteitä ilmeitä tänään), se helpottaa äänen tuottamista – osa tekemisestä yksinkertaisesti “siirretään” toisaalle.

Sain kehotuksen sisällyttää ääniharjoituksiin “vapaata venyttelyä” – äänentuottoa yhdellä vokaalilla liukuen mahdollisimman ylös ja alas, ees taas. Tämä lähti siitä, kun puhuimme mun psykologisesta pelostani, mikä iskee päälle aina, kun lähestytään kolmiviivaisuuksia – varsinkin silloin, jos mä laulaessani tiedostan täsmälliset korkeudet missä liikutaan. Kun Ope U oli sitä mieltä, että kyllä mulla nyt ainakin kolmiviivainen d löytyy mun äänestä. Todistaakseen väitteensä hän pisti mut venyttelemään ääntä siltä seisomalta – ja kävin sit ihan vahingossa kuulemma jossain kolmiviivaisen es:n paikkeilla. Siis mikään salonkikelpoinen äänihän se ei millään muotoa ole, sellainen mehupillipiippaus vaan, mutta olemassa kumminkin. Eikä niitä onneksi kovin monessa mezzobiisissä eteen tule…

Päivän biisi oli Bachin Matteus-passion alttoaaria, jonka jatkotyöstöön sain (kaikkien noiden yllämainittujen lisäksi) täsmävinkkejä. Sitä oli kyllä hyvä laulaa ja se soi hetkittäin hienosti. Mun pitäis vaan malttaa olla laulamatta kaikkia pitkiä ääniä ihan viimeiseen tappiin saakka, vaikka nuotissa niin lukisi – sen verran tappofraaseja siellä on ja jos ei ehdi kunnolla hengittää niin huonosti käy. Mutta hieno kappale, kertakaikkiaan..!

Ja laulamisesta hyvä mieli

urakointia

Eilinen laulutunti Niinan kans meni oikein hyvissä merkeissä. Kaksi tehotuntia peräkkäisinä päivinä oli tällä kertaa ihan hyväksi ja tuntui, että sai taas vaihteeksi laulukoneiston liikkeelle ja lämpimäksi oikein kunnolla. Ja voi maailma, mikä ääni sitä ihmisestä lähteekään, kun se vaan muistaa olla riittävän pitkänä, keskellä itseään ja sellaisessa positiivisessa energiavirrassa, jossa jokainen molekyyli on merkityksellisessä liikkeessä. Tähän olotilaan hetkittäin jopa pääsin (ja niinä muinakin hetkinä oli ainakin kovasti yritystä). Schubertkin oli yön aikana muhinut sen verran, että sujui vielä torstaitakin paremmin.

Loppuilta meni sitten oopperassa, kun kävin kuuntelemassa koulun produktion Cosista. Ja varmuuden vuoksi sitten vielä saman pikauusintana, toisella miehityksellä tänään. Oopperaa viikonlopun täydeltä siis, kun esitys väliaikoineen kesti kolme tuntia per kerta. Ei voi kuin nostaa hattua laulajien kunnolle, ei todellakaan mikään helppo nakki! Itse tykkäsin kokonaisuutena enemmän tuosta kakkosmiehityksestä. Se oli ehkä jotenkin äänellisesti tasapainoisempi kokoonpano. Molemmissa oli toki puolensa ja oli hauska myös nähdä miten kukin solisti toi näyttämölle sitä omaa persoonaansa mukaan, vaikka ohjaus sama olikin.

Ennen tän päivän oopperaistuntoa ehdin reenaillakin koululla reilut pari tuntia, ihan hyvällä menestyksellä jopa. Maanantaina mennään varmaankin sitä Bachin Matteuspassion alttoaariaa läpi Ope U:n kans, ehdin sen kahlata sille mallille, että sitä voi työstää eteenpäin. Kaiken tän lisäksi ehdin ottaa tarvittavat kopiot maanantain tunnille ja käydä printtaamassa analyysimatskut. Ja räveltää vähän läpi noita mun vapaasäestyksen läksyjäkin jopa. Illalla väänsin vielä analyysiläksyjäkin. Että ihan kohtuullisen ahkera lauantai siis!

ei pidä ajatella liikaa…

Hyvässä vedossa ollaan taas

Mulla oli tänään Niinan tunti, suoraan meidän ekan kenttäkeikan jälkeen. Onneksi oli ääntä vielä jäljellä senkin jälkeen, kun oli vetänyt akustisesti kehnossa tilassa laulun toisensa perään perinteisiltä yhteislaulukorkeuksilta sen verran kovaa, että ne huonokuuloisimmatkin mummot jotain kuulisivat.

Mutta ei, kun sain ensin “koneen käyntiin”, niin hyvinhän se siitä sitten lähti – kun muisti, jälleen kerran, olla ajattelematta liikaa. Ja pitää sen kropan riittävän pitkänä ja isona, että sinne mahtuisivat ne kaikki ääripää-yksilötkin… Tuo lukemattomien pienien asioiden ja yksityiskohtien muistaminen ilman että niitä yhtään ajattelee on kyllä todellakin oma taiteenlajinsa…

Siirryttiin tosiaan Niinan kans taas vaihteeksi tuonne 1800-l:n lied-osastolle ja Schubertiin. Mutta se (ohjelmistoon rankan karsinnan kautta päätynyt) tänään veivattu kappale oli kumminkin aika jees. Ja just sellaista otollista korvamatomateriaalia. Tosin Schubertit saivat väistyä solfaläksyjen tieltä, niitä taas himistelin mennen tullen.

Tällä viikolla on ollut useampia tehtävänpalautuksia eri aineista. Toistaiseksi kaikki ovat valmistuneet viimeiseen palautushetkeen mennessä (joka on paremmin kuin monella kanssaopiskelijallani), joten olen ihan tyytyväinen. Niistä on palautunut toistaiseksi vasta analyysitehtävä, mutta se oli mennyt yllättävän hyvin. Kiva juttu, sillä sekin on varsin mielenkiintoinen aine, joka olisi mukava hallita.

Huh, huominen vielä tältä viikolta. Aamulla parin tunnin solfa-annos ja iltapäivällä laulutunti. Pelkkää laulamista siis koko päivä, jee..!