leuka loksahti

Tää ajankulu on ihan täysin käsittämätöntä. Musta tuntuu, että ehdin ummistaa silmät ehkä kaksi kertaa ja yhtäkkiä on taas perjantai…

Kuluneen viikon laulusaldo on ollut tosi hyvä. Mulla on ehtinyt olla kolme laulutuntia + luokkatunti tällä viikolla, jonka lisäksi olen ehtinyt jopa treenailla. Tän viikon valtaisa ahaa-elämys liittyi tuohon leuan loksahtamiseen – tai ei oikeastaan loksahtamiseen, vaan ihan avautumiseen (asia, jonka kanssa on tullut käytyä ikuisuuspainia jo vuosikaudet – mun leuka elää ihan omaa elämäänsä eikä juurikaan anna mun intentioiden tai opettajan neuvojen vaikuttaa siihen, vaan tekee just niin kuin se tahtoo…). No, yksinkertaisesti tajusin vaan, että mun pitää avata suuta enemmän..! So simple – ja kuinka monta vuotta tämän(kin!) asian tajuaminen onkaan kestänyt… Tätä on toki yritetty ennenkin, mutta jotenkin vaan tällä kertaa kaikki osaset osuivat kohdilleen yhtä aikaa ja se ääni, mikä musta yhtäkkiä pääsi oli jotain tosi hienoa. Tämän seurauksena sillä äänellä oli paljon väljempi ja yhtenäisempi tila, jossa voi liikkua ihan miten lystää – tilaa olla isompi ja kirkkaampi, mutta silti täyteläinen. Oikeasti, tää on taas sellainen major-hoksaus, että kun mä saan tän jotenkin stabiloitua osaksi koko äänentuottamisprosessia niin VAU! Ope U melkein itki onnesta tunnilla tänään, kun se oli niin innoissaan mun puolesta ja mietti, että tällä vauhdilla mä ennätän vielä vaikka minne Ei silti, olen ihan innoissani itsekin.

Eilen Niinan tunnilla tuli myös – jälleen kerran – todistettua se laulamisen voimaannuttava vaikutus. Mulla oli tunti illalla sen jälkeen, kun olin ensin ollut koululla melkein kymmenen tunnin rupeaman ja tunnille mennessäni oli sellainen orastava päänsärky ja kamala nälkä. Mutta kun pääsin laulamaan, kaikki väsymykset ja vaivat vaan hävisivät mielestä ja tunti meni tosi hyvin. Kotiin päästyä oli sit kyllä ihan hervoton nälkä, mutta hyvä mieli ja positiivinen energia jäivät.

töitä tauotta

Puuh. Nyt on menossa sellainen “töitä-tauotta”-vaihde… Tekemistä tuntuu olevan tuhannesti – ja mikä ikävintä, välillä tuntuu, että se syö aikaa laulamiselta… Kun ei vaan ennätä harjoitella tarpeeksi – joko ei ole tarpeeksi aikaa tai sit ei ole energiaa. Ja jos sattuis olemaan molempia, ei ole sitä harjoitusluokkaa… Nytkin istuskelen parhaillaan täällä käytävällä keskellä ihanaista kakofoniaa ja jonotan. Plääh.

Edellisen postauksen jälkeen on siis ehtinyt olla vähälauluisia tai jopa lauluttomia päiviä. Viime viikon tunti Ope U:n kanssa meni ihan kiville, koska en ollut päässyt ollenkaan lämmittelemään ennen tuntia. Yritystä kyllä oli, mutta vapaita luokkia ei ja fiilis sitten jotenkin hukassa… Illalla Niinan tunnilla oli sit taas jo ihan eri meininki – se sujui oikein hyvin (olin ehtinyt herätä siihen mennessä…). Ollaan vaihteeksi jumppailtu Little Smaryn kimpussa, siitä tulee kyllä ihan huippu-kappale mulle, jahka mä sen jossain vaiheessa saan valmiiksi.

—

Tässä välissä ehdin jo päästä harjoituskoppiinkin ja tehdä aika monta muutakin hommaa. Nyt kotona, kohta nukkumaan. Huomenna on taas kahden laulutunnin päivä, kaiken muun sälän ohella. Piti vielä lisätä noihin alkupohdintoihini, että olen jo ottanut asiakseni raivata lukujärjestykseen myös sitä lauluaikaa – pitää muistaa se priorisointi..! Ja sitä paitsi – niin kuin eilen hyvin sujuneen treenisession jälkeen taas totesin – laulaminen on edelleenkin mulle se yksi tärkeimmistä energianlähteistä. Silloin kun sille sitä aikaa on ja homman saa sujumaan, siitä saamallani energialla jaksan porskutella pitemmälle kuin ilman sitä. Niin se vaan on.

höyrypäistä menoa edelleen…

Oli aika tehokas viikonloppu mulla. Perjantai-iltana viihdytin itseäni vääntämällä satsiopin tehtäviä – sen aineen kanssa noita kotitehtäviä näyttää tulevan runsain mitoin heti alkumetreiltä, joten voisin ennustella viettäväni siinä samassa puuhassa hetken jos toisenkin kevään kuluessa…

Lauantai-aamuna pimputtelin ensitöikseni soittoläksyjä melkoisen tovin (niitäkin pläjähti viime tunnilla ihan yhden viikon tarpeiksi!) ja kävin sitten pitkästä aikaa pilates-tunnilla. Yhdellä salilla aloittivat pilates-ryhmän muusikoille, joten pitihän sitä mennä kokeilemaan. Mun lisäksi paikalla oli vaan yks toinen laulaja ja yksi kapellimestari – saatiin varsin yksilöllistä opetusta siis! Ryhmään siis mahtuu vielä mukaan, tervetuloa, jos ketä kiinnostaa. Liikkeelle lähdettiin ihan alkeista, joten mitään erityisiä taitoja tahi kuntoa ei tartte olla Itse toivon lähinnä saavani siellä aktivoitua noita syvällä, autuasta Ruususen unta nukkuvia “laululihaksia”, että saisi nekin kunnolla mukaan äänentuottamisprosessiin. Ne ovat kumminkin aika oleellinen osa sitä.

Tuon notkistelun ja vetreytyksen jälkeen olikin hyvä jatkaa laulamaan. Vietin harjoitusluokassa tunnin jos toisenkin sekä lauantaina että sunnuntaina. On taas jotenkin sellainen vaihe päällä, että tuntee oppineensa jotain uutta ja on siitä uudesta jutusta niin innostunut, ettei sen makuun päästyään malttaisi lopettaa ollenkaan. Nää uudet jutut tuntuu nyt liittyvän jotenkin siihen, että yläkroppa (= suunnilleen kaikki, mikä mahtuu yläleuan ja vyötärön väliin) vaan niin kuin jotenkin elastisen ryhdikkäänä “lepäilee” siinä rangan päällä eikä ainakaan yritä pitää kiinni mistään tai sen kummemmin osallistua äänen tuottamiseen – kaikki laulamiseen tarvittava tuki tuleekin vielä alempaa (näyttääpä über-omituiselta näin kirjoitettuna…). Yritin treenaillessani kovasti kiinnittää huomiota siihen, missä ja miltä laulaminen tuntuu, sen ohella miltä se kuulostaa. Lauloin läpi kaikki Pergolesin alttoaariat ja yllätyin, kun ne ei olleetkaan ihan niin pahoja tai matalia kun muistelin. Tai sitten – ehkä, kenties..? – mä olen sen edellisen kerran jälkeen jotenkin päässyt asioissa eteenpäin. Saa nähdä mitä Ope U niistä huomisella tunnilla sanoo. Sunnuntai-ilta meni sit vielä Donizetteja reenaillessa. Ensemble-kappaleiden stemmat menee jo aika hyvin, mutta en todellakaan tiedä missä vaiheessa ja millä ihmeen konstilla ennätän / kykenen opettelemaan ne ulkoa. KÄÄK!

Nyt on taas uusi viikko alkanut ja nää alkuviikon päivät on tosiaan pitkiä, huomenna ei ehdi ees lounaalle ennen kolmea… Improvisoin tuossa äsken laulustemman “Mustan kissan valssiin” huomiselle vamuka-tunnille, veivasin läpi solfaläksyjä ja väänsin sointuanalyysiä. Nyt alkaa olla jo hieman nuokkuva olo. Niin ja sain muuten tänään yhden musiikkiopiston rehtorilta puhelun, että josko teoriasijaistukset kenties kiinnostaisivat – olisi ollut keikkaa tarjolla heti huomiselle (ja mähän tunnen oloni jo aivan äärettömän edistyneeksi opiskelijaksi, as if..!). Piti sanoa, että ihan just tähän saumaan ei pysty eikä kykene. Toisaalta ihan positiivista sinänsä, että töitä olis tarjolla jo nyt – toivottavasti niitä löytyy myös sitten, kun mä olen valmistunut!

arkipäivää täydellä höyryllä

Arki on taas alkanut ja olen pudonnut jälleen syvälle opintojen syövereihin – ihan kuin ei olis koskaan mitään lomaa ollutkaan! Maanantai, tiistai  ja torstai ovat melkoisia megapäiviä kalenterissa, keskiviikot ja perjantait ovat lukujärjestysteknisesti vähän väljempiä (… siis ihan vaan teoreettisella tasolla, koska sitä tekemistähän kyllä on, siitä nuo muut päivät pitävät huolen…). Analyysitunnit korvautuivat satsiopilla ja sen lisäksi mulla alkaa huomenna Sibelius-nuotinnoskurssi ja sit vielä tietotekniikan perusteiden verkkokurssi. Plus että tälle keväälle tulee vielä muutamia pedagogiikka-pläjäyksiä sekä sen teoriapuolen opetusharjoittelu (tai siis lähinnä ainedidaktiikka). Että näillä mennään, juu!

Vuoden eka laulutunti Ope U:n kanssa oli eilen. Mun kroppa on ilmeisesti alkanut tajuta jotain asioita (eipä silti, kyllä niitä syksyn aikana väännettiinkin…), jotka liittyvät yhteen laulamisen lukemattomista paradokseista: kun uskaltaa laskea äänen vapaaksi eikä yritä kontrolloida sitä (ainakaan kropan väärillä kohdilla), se soi paremmin ja myös pysyy kontrollissa. Ällistyttävää! Mä en ole ikinä törmännyt mihinkään muuhun asiaan, joka olisi niin pullollaan näitä “päinvastoin”-juttuja, kuin laulaminen (TÄNNE on koottu hyviä esimerkkejä, käy katsomassa, jos et tiedä mitä tarkoitan). On niitä varmaan muitakin, muttei sellaisia, jotka olisivat mun jokapäiväisessä elämässä läsnä. Joka tapauksessa Ope U oli tästä asiasta erittäin tyytyväinen ja äimisteli näitä mun edistysharppauksia. Kun ei ne kuulemma yleensä näin nopeasti tapahdu…

Laulettiin Donizettia ja puhuttiin tulevasta keväästä. Ope U oli sitä mieltä, että tässä sais kuulemma aika nopsasti opetella kaikenlaista perus-”leivänsyrjäohjelmistoa” (= oratoriot, passiot, kantaatit yms.). Pergolesin Stabat Mater pitäis nykäistä ekana tässä kevään aikana ja sitten lisää Bachia ja mitä kaikkia muita niitä onkaan. Ja ei oo kuulemma Pergolesi yhtään liian matala mulle – tai siis kysymys on jälleen kerran siitä oman “mukavuusalueen” laajentamisesta siihen suuntaan, kun ne äänet kumminkin olemassa ovat… Helmikuun arvioidussa esiintymisessä (sellainen on joka vuosi, ellei suorita jotain tutkintoa ko. vuonna) tulee sit uusintaesitykset Sanelmasta ja Erikasta, joten niitä pitää kans pitää lämpimänä. Sit pitäis kans jatkaa pähkäilyjä sen c-kurssiohjelman kanssa ja pitää sitä työn alla. Plus ne Donizettit plus kaikki muut. Että ei lopu laulaminen, ei..! Onneksi

talviunet ja uudenvuodenpuurot

Laulupuussa on näköjään nukuttu pienet talviunet. Tuo lukukauden loppu oli niin kovin intensiivinen, että jouluaamun aamukiekuilun jälkeen taiteelliset ambitiot eivät yltäneet juurikaan äidin porsaita, ihhahhaata tai piippolan vaaria korkeammalle. Noita edellämainittuja tuli laulettua, yhdessä suvun nuorimpien (Onni 3v. ja Arttu vajaa 2v.) kanssa

Aattona ja jouluaamuna olin taas kertaalleen laulamassa sopraanostemmoja kera kirkkokuorolaisten. Aattona mulla oli yhdessä kappaleessa ihan soolo-osuuskin ja jouluaamuna päädyin apulaiskanttoriksi johtamaan kuoroa yhden kappaleen verran, kun virallinen kanttori soitteli urkuja. Hyvin menivät keikaukset molempina päivinä ja kehuja ropisi niskaan. Jouluaamuna herätys oli tosiaan kello löi jo viiden aikaan, kun pikkuveljen kanssa osallistuimme kynttilänsytytystalkoisiin kirkossa. Mutta kummasti sitä ääntä kumminkin lähtee kerran vuodessa vaikka sitten aamuseittämältä ja -15c:n pakkasessa.

Kotiuduttuani vuodenvaihteen jälkeen olen päässyt jälleen lauluvaihteeseen käsiksi. Maanantaina kävin koululla vähän verryttelemässä ja tiistaina oli vuoden eka tunti Niinan kans. Äänelle pikku tauko oli tehnyt ilmeisesti ihan hyvää, sen verran mukavasti se kulki, vaikka Niinalla olikin “anna-kaikkesi-ja-vielä-vähän-päälle”-päivä. Päädyimme jotenkin päivän visioissa puurolinjalle. Siihen, että kun ne laulamisen perusasiat ovat ja pysyvät aina vaan samoina, sitä yhtä ja samaa puuroa riittää ihan koko iäksi. Pointti on vaan siinä, että sitä peruspuuroa pitäisi rakastaa niin kovin, ettei mitään muita herkkuja edes kaipaisi vaan jaksaisi aina olla silmittömän innostunut ja inspiroitunut siitä samasta puurosta ja haluta aina vaan lisää. Jep. Tämähän sitten määrittelikin aika tarkkaan seuraavien 40 vuoden ruokalistan

Tunnin jälkeen mulla oli taas lähestulkoon ekstaattinen olo – sellainen kokonaisvaltaisesti, fyysisesti ja psyykkisesti hyvä olo, joka laulamisesta vaan tulee. Se olo, että ‘tää on se juttu’. Ah! Onneksi tätä lystiä pitäisi olla tälle vuodelle tarjolla ihan runsain määrin.

Ps. Täällä oli muuten hyvin kirjoitettu laulajan arkipäivästä. Se on niin just tota..! Mikä on laulajalle ihan normaalia ja itsestäänselvää toimintaa, ei sitä välttämättä ole ihan kaikille muille…

jatkopähkäilyjä

Hoo. Meillä oli viikon viimeinen sessio – kokoonnuimme oman ryhmämme kanssa katsomaan tallennetta tiistain esityksistä ja antamaan palautetta toinen toisillemme. Näin siis äsken itseni videolta. Aika kamalaa, muttei ehkä ihan niin kamalaa kuin olin etukäteen kuvitellut. Tuollaiset tallenteet ovat jotenkin niin armottomia, koska ne tallentavat ihan kaiken… Tai no, ehkä eivät ihan kaikkea – nimittäin laulajan pään sisältöä esityshetkellä. Itse tietää mitä kaikkea esiintymistilanteessa ja just sitä ennen tai sen jälkeen päässä pyöriikään. Mutta jos pokka pitää, katsojalla ei ole tuon taivaallista aavistusta kaikesta siitä päänupin armottomasta sekamelskasta. Ja mikä ällistyttävintä, sellaiset asiat tai virheet, jotka itsestä tuntuvat vähintäänkin koko kappaletta sabotoivilta asioilta saattavat kuitenkin mennä kuulijalta täysin huomaamatta. Uskomatonta mutta totta.

Meillä oli ryhmäläistemme kanssa oikein antoisat keskustelut ja totesimme kaikki, kuinka terveellistä tällainen oikeasti onkaan. Mieleen jäi ehkä parhaiten yhden laulajakollegan kommentti mulle: “Niin, kai sä tajuat, miten harvinaislaatuinen äänenväri sulla on..?” Ja että se ei todellakaan ole mikään ‘peruspulla’ vaan jotain uniikkia. Se oli jotenkin hienosti sanottu ja jäin sitä miettimään. Ehkä sen on jollain tasolla tiedostanutkin (kun tästäkin asiasta on mulle aika moni kommentoinut aiemminkin, se on varmaan just se “tumma ja syvä kirkkaus”), mutta että olenko mä osannut itse arvostaa sitä vielä tarpeeksi? Tai tajunnut, että tällaisia ominaisuuksia ei kaikilla laulajilla ole (koska heillä on vastaavasti jotain muuta, jota multa puuttuu) ja jos mulla on, niin mun kannattaisi ottaa siitä kaikki ilo irti ja vaalia sitä?? Tähän oivallukseen kiteytyy nyt varmasti jotain, josta esimerkiksi Niina on mulle tolkuttanut jo vuosikausia…

Ei silti, että olisin koskaan yrittänyt kuulostaa joltakulta muulta – on ääniä, joita ihailen suunnattomasti, mutta tiedän, ettei ne tässä mun “instrumentissa” kuulostaisi ollenkaan niin hyviltä tai vakuuttavilta tai omilta. Tällä pillillä ja sen kapasiteetilla mennään, kun vaihtoehtoja ei ole. Ja toisaalta, mikäs muu ääni mun persoonalle sopisikaan kuin tällainen – ihmiselle, joka muutenkaan halua olla mitään tavallista tusinatavaraa vaan etsiskelee aina niitä vaihtoehtoisia polkuja ja reittejä ja ohjelmistoja. Uniikkiudessa on tietysti aina se varjopuoli, että se ei sovi kaikkeen tai kaikille, mutta toisaalta miksipä kaikkia tarvitsisikaan miellyttää..? Tärkeämpää on tietää, että on oikeasti olemassa myös niitä, joihin just tää mun ääni kolahtaa. Että take it or leave it.

Huh. Onpas tää ollut oivallusten viikko..! Näissä mietteissä onkin hyvä lähteä laulutunnille, niitä mahtuu kalenteriin ainakin vielä tää yks ennen joululomaa Mut on tää laulaminen vaan jotenkin uskomattoman… kokonaisvaltaista ja moniulotteista puuhaa.

intensiivistä menoa

Huh. Tää intensiiviviikko on ollut tosiaan melkoisen intensiivinen..! Mutta aivan ihanaa, kun on kerrankin saanut keskittyä olemaan Laulaja eikä mitään muuta. Viikko alkoi parin tunnin luennolla esiintymisjännityksestä – paljon sellaista asiaa, jonka periaatteessa tietää ja tiedostaa, mutta jota ei vaan tule riittävän usein aktiivisesti ajateltua. Itse en koe olevani mitenkään pahin mahdollinen jännittäjä, mutta huomaan jännittäväni silti. Varsinkin kaikkia sellaisia esityksiä, joita tavalla tai toisella arvioidaan… Sitä pitäisi vaan päästä esiintymään niin paljon ja niin usein, että siihen tottuisi. Ja toisaalta sitä onnistuneen esityksen jälkeistä fiilistä ei voita mikään, se on vaan niin uskomattoman hieno olotila.

No, tällä viikolla tuota esiintymistä ja jännityksen kanssa elämistä harjoiteltiin. Esitimme saman kappaleen talon isossa konserttisalissa kolmena päivänä peräkkäin laulajakollegoille ja talon omille laulunopettajille. Saimme palautetta jokaisen esiintymisen jälkeen ja niiden välissä kukin kävi tahoillaan sauhuamassa harjoitusluokassa ja reenaamassa lisää niitä juttuja, joissa parantamisen varaa vielä oli. Ensimmäinen esitys myös videoitiin ja huomenna olis tarkoitus katsoa oma esityksensä parin kanssa ja nähdä (toivottavasti ainakin…) viikon aikana konkreettisesti tapahtuneet edistysaskeleet. Rankkaa touhua, mutta toisaalta just älyttömän hyödyllistä ja tarpeellista sellaista.

Viimeinen veto oli tänään ja olen niin onnellinen saatuani tosi hyvää palautetta kaikilta kolmelta paikalla olleelta opettajalta. Yksi heistä oli aivan ällistynyt siitä, miten onnistuin poimimaan kaikki hänen eilisessä palautteessaan antamat asiat ja korjaamaan ne saman tien tämän päivän esityksessä. Ja Ope U oli sitä mieltä, että olen tässä loppusyksystä kehittynyt valtavan harppauksen ja käsittämättömän nopeasti – näin nopeaa oppimista ja vauhdikkaita kehityskäänteitä näkee kuulemma todella harvoin. Jes. JESJESJES Kyse on ollut lähinnä siitä, että olen oppinut jotenkin hallitsemaan sitä valtaisaa energialatausta mikä mulla laulaessa (ja etenkin esiintymistilanteissa) on. Se nimittäin on oikeasti iso ja pyrkii ilmoille joka huokosesta. Nyt olen jotenkin vähitellen tajuamassa, että kun saan sen energiani koottua ja keskitettyä, saan vähemmällä tekemisellä aikaan entistä vaikuttavamman ja isomman lopputuloksen. Haa! (Eihän tän tajuamiseen olekaan mennyt kuin vasta muutama vuosi….) Ja jos tähän lisätään vielä riittävä tuki, tarpeeksi pitkä niska sekä jatkuva “imu”, niin lopputulos on jo aika hyvä. Ja tällaisen kannustavan palautteen jälkeen motivaatio oppia aina vaan lisää on pilvissä (= huomattavan korkealla). Ehkä mä vielä joku päivä tosiaankin olen ihan Varteenotettava Laulaja. Tai siis ei mitään “ehkä” – olen päättänyt olla.

hiljaa hyvä tulee

Toivottavasti ainakin. Tajusin just, että huomisen joulukonsertin ohjelmassa mun osuuksissa ei taida olla yhtään “forte”-paikkaa..! Lähtökohtaisesti kaikki kappaleet on sellaisia, että ne pitäis laulaa vaan hiljaa ja kauniisti ilman mitään ekstraa (no, ne kvartetot poikkeaa tästä – mutta niissäkin keveys on ehkä ennemmin valttia kuin tykitys). Saas nähdä kuinka se onnistuu.

Illalla oli kenraali, jonne tulin ihan umpivoipuneena megapitkästä kokouksesta ja alkuun tuntui, ettei ääntä lähde niin ollenkaan. Siitä se sit onneksi hiljalleen tokeni, se ääni, huomiseksi toivottavasti vielä lisää. Ihan kaikki sanat ei vielä mee ulkoa, mut onhan tässä vielä aikaa – lukuisia tunteja…

Lukukausi loppusuoralla…

Edellisen postauksen jälkeen mulla on ehtinyt olla ainakin kolme laulutuntia ja yksi konserttikeikka. Niiden väleihin on mahtunut jos jonkinlaista tenttiä ja koetta ja palautekeskusteluja ja viimeisiä tehtävänpalautuksia yms. – melkoista tukkaputkijuoksua siis. Mutta nyt on noilta osin tämän lukukausi kaikkinensa hoidettu (hiphiphurraa!!) ja elämä ennen joululoman alkua onkin enää pelkkää laulamista. Sopii mulle erittäin hyvin!

Sunnuntain esiintyminen Olgana ja Sanelmana meni hyvin. Ainahan tietysti olisi voinut mennä paremmin, mutta ajatellen millä tahdilla tuo aariakin väännettiin esityskuntoon, pitää olla tosi tyytyväinen. Uskoisin jopa esiintyessäni muistaneeni useamman jutun kuin unohtaneeni! Ja sain Ope U:n melkein kyyneliin – tässä yhteydessä se positiiviseksi saavutukseksi laskettakoon. Suurin tekninen saavutus tällä kertaa oli varmaankin oman energian hallitseminen. Mulla sitä kun kuulemma on ihan riittämiin ja vaikka muillekin jakaa, mutta se pitäisi myös pystyä keskittämään ja hallitsemaan. Ja Ope U:n mukaan tämä tuolla keikalla myös onnistui!

Niinan tunneilla on laulettu Brahmsia. Viime viikolla laulettiin pitkästä aikaa überjytkyä Alte Liebe’ä (joka on tosi hieno kappale sekin), tällä viikolla katsottiin Zigeunerliedejä ja nyt olis vielä pari Niinalle mieleen tullutta biisiä hakusessa. Ope U:n kans katottiin tänään Erikan aariaa ja Marcelloa, joka tuntui jotenkin ihanalta vanhalta tutulta (ilmeisesti viimekeväinen, hetkellinen ähkyolotila tän kappaleen osalta on ehtinyt mennä ohi) – sitähän se tietysti jo onkin. Tunneilla ovat sinkoilleet taas mitä merkillisemmät kielikuvat: on laulettu silmäpussien kautta, roikoteltu räsymattoja, hulmuteltu selkälihaksia, kielen hiiri-murmeli-laiskiainen-olomuodosta puhumattakaan. Käsittämätöntä on, kuinka hyvin ne kuitenkin toimivat tai miten hyvin kommunikaatio näiden opettajien kanssa sujuukaan. Musta tuntuu, että oppisin sitä pianonsoittoakin paljon paremmin, jos mun soitto-ope osais puhua “laulajaa”… Josta puheenollen, parasta siirtyä koskettimien ääreen – huomisaamuna olis viimeinen soittotunti tälle vuodelle ja tuohon tän postauksen ensimmäiseen kappaleeseen viitaten harjoittelullehan on aikaa ollut ihan tosipaljon…

minä ja zen

Menin aamulla koululle ja sulkeuduin harjoitusluokkaan etsimään itseäni ja ääntäni. Tein ääniharjoituksia überkeskittyneesti, silmät kiinni ja kuvitellen, että laulan selkä yleisölle päin (mutta että äänen siis pitää kuulua heille silti), samoja juttuja, hitaasti uudestaan ja uudestaan. Ajattelin hengitystä, ristiselkää, imua, irtopäätä, leuattomuutta jne. – hela settiä. Jonka jälkeen kävin tanssimassa puolitoistatuntia menuettia ja kontratanssia. Jonka jälkeen menin punaposkisena uudestaan harjoitusluokkaan jatkamaan siitä mihin aamulla jäin (= keskittymään vain ja ainoastaan olennaiseen ja olemaan tekemättä mitään ylimääräistä). Sitten menin laulutunnille ja Ope U meinas pudota penkiltään, kun mä lauloin niiiin hyvin! Ei oo kuulemma vielä koskaan kuullut minusta sellaisia ääniä lähtevän. Juhuu!!!

Mun pitäis vissiin tanssia menuettia useamminkin, yltiöpäisestä keskittymisestä puhumattakaan.

Ommmmmmmm…………..