Meillä oli tänään Ope U:n kanssa syvälliset keskustelut näistä laulamisen saloista. Jälleen kerran. Kaikki lähti siitä, kun tehtiin jotain harjoitusta, jonka tuloksena syntynyt ääni ei mun omaan korvaan kuulostanut juuri miltään, mutta Ope U:n mielestä oli just hyvä. Mä olin ihan kysymysmerkkinä ja kysyin että miten niin??
Tästä päästiin aiheeseen miltä ääni kuulostaa oman pään sisällä ja miltä puolestaan sen ulkopuolella. Erilaiselta (tottakai, sen nyt tietää kuka vaan), mutta ahaa-elämys oli se, että se ääni, joka itsestä tuntuu / kuulostaa sellaiselta isosti soivalta ja kantavalta ei välttämättä olekaan sitä kuulijalle..! Ja se ääni, joka ei omiin korviin kuulosta läheskään niin kantavalta tai kuuluvalta onkin itse asiassa se parempi vaihtoehto. Tähän perään tuli pitkät pätkät fysiologista selitystä siitä, mitä reittiä ja miten se ääni tuolla pään sisällä poukkoilee matkallaan äänihuulista korvaan. En vaan jotenkin ole koskaan tullut tätä asiaa näin ajatelleeksi, siksi se kai tuntuu niin ällistyttävältä asialta. Sitä luottaa omaan korvaansa, mutta unohtaa ajatella mistä se ääni korvaan oikein tulee. Nyt jälkeenpäin, tarkemmin ajateltuna, olen törmännyt tähän samaiseen ilmiöön (ääni <-> oma kuulokuva <-> opettajan kuulokuva) molempien opettajien kanssa useampaan kertaan ja ohimennen sitä ihmetellyt, mutta en vaan ole tullut ottaneeksi asiaa puheeksi kummankaan kanssa. Onneksi niin kävi nyt. Jotenkin tuntuu, että tämä oli hyvä juttu tajuta ja että siitä voi olla isokin apu tässä tämänhetkisessä rimpuilussa kohti parempaa lopputulosta. Nyt pitää vaan viritellä korvia vähän erilaisille taajuuksille ja koodata se tavoiteltava soundi uudestaan jotenkin toisin.
Viime viikko meni laulamisten osalta vähän normaalia vähemmillä tehoilla – jos koulupäivät venyy kymmentuntiseksi ilmankin, niin ei siinä enää paljon laulella… Ehdin Ope U:lle jo voihkiakin, että on taas vaihteeksi vähän sellainen “olen-laiska-ja-hidas-oppimaan-eikä-ees-osaa-ranskaa-ja-kaikki-muut-on-varmaan-paljon-parempia-ihmisiä” -olo. Ei mikään übersyvänne, mutta sellainen, että “vois jo taas vaihteeksi tulla joku sellainen edistysloikka, kun mä junnaan vaan ihan paikoillani eikä mitään uutta tapahdu vaikka mä mitä tekisin” -olo. Ope U oli sitä mieltä, että mulla ei ole kerrassaan mitään hätää eikä aihetta olla huolissani. Että tää on ihan normaalia ja että mä itse asiassa olen aika nopea oppija. Ja on kuulemma erittäin hyvä merkki, että mä ajattelen ja pähkäilen ja kysyn ja haluan tietää asioita, syitä, seurauksia ja merkityksiä
Ja täytyy kyllä sanoa, että tuota aivotyötä olen tehnyt tän kuluneen syksyn aikana ihan tolkuttomat määrät – kaikki tämä muhii jossain takaraivossa vuorokaudet läpeensä. Sillä energiamäärällä varmaan valaisisi keskisuuren kaupungin, jos sen saisi jotenkin sähkövirraksi muutettua…
Mutta jos siitä joskus maailmassa on jotain hyötyä tällä saralla, niin menköön. Se on kuitenkin ihan ympäristöystävällistä energiaa.
