highs and lows

Käsittämättömiä ovat ihmisäänen tiet. Tänään oli taas yksi niistä päivistä, jotka alkavat aikaisin, ovat täynnä kaikenlaista sälää ja hässäkkää ja sinkoilua ja juoksentelua ja harjoitusluokattomuutta – ja sit päivän päätteeksi olis vielä laulutunti. Mietin tunnille mennessäni, että mitäköhän laulamisesta tältä pohjalta tulee (vai tuleeko mitään) – mutta sitten mä lauloinkin ihan älyttömän hyvin! Ääni oli jotenkin tosi yhteistyöhaluinen, kroppa keskittyi olennaiseen ja äänentuottaminen oli vaan… yksinkertaista ja ihanaa. Mieletön fiilis, kun ääni kerrankin tekee just sitä, mitä haluan sen tekevän (koska joka päivähän näin ei todellakaan ole…).

Toista oli eilen, lauluryhmän luokkatunnilla… Oli ihan samanlainen säläsinkoilupäivä silloinkin ja aamupäivän pikaisen ääntelyn jälkeen piti sit vetäistä kylmiltään se Tsaikkarin duetto Olgana. Ei hyvä, ei. Mä tein varmaan ihan kaikki klassiset mokat… Se Olgan stemma vaan on sillä just epäkiitollisella korkeudella – siis sillä, mitä mä en ole vielä kyennyt ottamaan haltuun. Ja kun siihen saa sopraanon viereensä vetämään omaa stemmaansa, tulee välittömästi sellainen tunne, että kun mä en pysty kuulemaan itseäni itsekään, miten maailmassa kukaan muukaan mua kuulisi. Jolloin lähtee paniikinomaisesti hakemaan voimaa lauluunsa jostain aivan väärästä paikasta ja joutuu entistä suurempaan pulaan… Näin juuri kävi eilen. Omituisinta koko jutussa on kuitenkin se, että kun mä uikutin tästä “nokunmäenkuulumihinkään!” -ongelmastani, mulle sanottiin, että no kuuluthan sä! Suurempi ongelma on siis uskonpuute ja siitä seuraavat vääränlaiset korjausliikkeet. Höh. Ja täytyy sanoa kyllä kans, että ehkä jonkun sortin äänenaukaisu tahi lämmittely ennen niitä kaikkia pitkälti viivaston alla möyriviä nuotteja olisi voinut auttaa tilannetta. No, nämäpä yritän muistaa sitten ensi kerralla. Stemmat ja sisääntulot kaikki menee ihan putkeen ja mun sisko-sopraano on oikein hyvä, se on vaan tuo mun alarekisteri ja sen käyttötekniikka kun mättää. Miks sen pitääkin olla niin hankalaa???

Mutta onneks on sit vastapainoksi näitä tän päivän lauliksen kaltaisia hetkiä niin jaksaa sit taas tahkotakin

satasta ja vähän päälle

Oli pitkästä aikaa Niinan tunti Sami the Säestäjän kanssa. Ennätin ennen tuntia availla ääntä kotosalla jo noin alustavasti, joten ne ääniharjoitukset mitä ehdittiin tehdä Niinan kans Samia odotellessa meni tosi hyvin. Yritin

• muistella niitä eilisiä yläleuka-artikulaatiojuttuja
• antaa “alaleuan pysyä pitelemättä” (= olla tekemättä sillä yhtikäs mitään)
• pysytellä äänen kans siellä keskustassa
• olla tekemättä (sen äänen lisäksi) yhtään mitään yläleuan ja solisluiden välisellä pätkällä jne.

Kaikkea en tietenkään muistanut koko aikaa, mutta jotain edes hetkittäin ja hitto vieköön, sehän toimi !! Jee!!!

Päivän ohjelmassa oli se Bridgen biisi, jota tässä joku aika sitten veivattiin. Siinä on sellainen myrskyisän vellova säestys ja sitä ei voi laulaa muuten kuin satanen lasissa tai hukkuu niiden pianon aaltojen alle. Enkä muuten muista milloin musta olis lähteny niin isosti ääntä kuin tänään – se oli menoa eikä meininkiä..! Wou. Sen lisäksi hinkattiin Wolfia. Siihenkin piti paneutua antaumuksella ja intensiteetillä, joskin ihan erilaisella sellaisella. Sain taas läjäpäin hyviä ehdotuksia tulkintaan, seuraavaksi ne pitää taas “sisäänajaa” – nyt kun tetra muisti (…jälleen kerran…) aina yhden asian kerrallaan, kun muistettavia juttuja ois ollut kuustoista. Mutta oppii se tetrakin.

Jäi taas niin hyvät fiilikset, että olis tehny mieli vähän kajautella vielä metrossa kotimatkalla. Maltoin kuitenkin mieleni. Mut ehkä tällä energialatingilla ja seratoniinin määrällä saan jotain muuta hyödyllistä tehtyä vielä tälle illalle.

Oih, laulaminen <3

 

laulurintamalta

Pikakuulumiset laulurintamalta ennen kuin kuukahdan tältä illalta. Kello ei oo vielä ees kaheksaa, mutta mä jo haukottelen armotta…

Viikonloppuna oli hyvät treenisessiot molempina päivinä, vietin koululla aikaa tuntitolkulla ihan vaan laulaen, tunnustellen, kuulostellen, oikeita “juttuja” etsiskellen. Työn alla on vaikka mitä. Ope U antoi mulle viime viikolla pari uudempaa suomalaista aariaa kokeiltaviksi, sen lisäksi on ainakin Faurea ja Wolfia ja Granadosta ja Bachia menossa. Erityisesti Des-duuri-biisit tuntuivat soivan tosi hyvin.

Eilisiltana mulla oli tunti Niinan kans. Se oli vasta aika myöhään illalla ja kun päivä oli alkanut jo suhteellisen varhain eskarilaisten työpajan vetämisellä niin olin jo aika piipussa siinä vaiheessa päivää. Se tietty tuntui “laulukoneistossa”, joka ei oikein jaksanut enää käydä ihan täysillä kierroksilla. Ainakaan enää siellä lepakkorekisterissä, mitä muutaman harjoituksen kanssa hinkkailtiin… Mutta muuten oli oikein hauskaa. Lopputunnista päädyimme sit vetämään prima vistana Charlotten aariaa Massenetin Wertheristä – et sellainen “kiva-pikku-biisi” päivän päätteeksi. Ja vielä ranskaksi – HUH. Mut se ooppera on kyllä hieno ja sinänsä tutustumisen arvoinen.

Tänään mulla oli tunti Ope U:n kanssa. Alkutunnin jumppahiihtelyjen ja syvähengitysten ja “omenat-kainaloissa”-kroppalaajennusten jälkeen päästiin laulamaan. Mun pitäis oppia jotenkin ajattelemaan mun pään yläosa (= kaikkea, mikä on yläleukalinjan yläpuolella) leijailemaan paria senttiä muuta kroppaa korkeammalle. Ja artikuloimaan pelkällä yläleualla – how interesting is that. Mutta Ope U oli tyytyväinen asioiden etenemiseen ja harjoittelun tuloksiin. Vaikka se joutuukin sanomaan mulle edelleen niistä tasan samoista asioista joka ikinen tunti… Mut hän on kuulemma valmistautunut tekemään sitä vielä muutaman vuoden ajan – ehkä mä sit jo jotain muistan ihan sanomattakin Lopputunnista katsottiin yhtä niistä suomalaisista aarioista ja hups, Ope U oli sitä mieltä, että mä voisin sen vetäistä siellä meidän laululuokan konsertissa joulukuun alussa. Hups..! No, onhan tässä vielä muutama viikko aikaa saada se esityskuntoon. Ens viikolla yritetään saada sitä Tsaikkaria kahlattua läpi.

Kun vaan pysyis terveenä, niin ihan hienosti olis asiat..!

korvien kääntelyä

Meillä oli tänään Ope U:n kanssa syvälliset keskustelut näistä laulamisen saloista. Jälleen kerran. Kaikki lähti siitä, kun tehtiin jotain harjoitusta, jonka tuloksena syntynyt ääni ei mun omaan korvaan kuulostanut juuri miltään, mutta Ope U:n mielestä oli just hyvä. Mä olin ihan kysymysmerkkinä ja kysyin että miten niin??

Tästä päästiin aiheeseen miltä ääni kuulostaa oman pään sisällä ja miltä puolestaan sen ulkopuolella. Erilaiselta (tottakai, sen nyt tietää kuka vaan), mutta ahaa-elämys oli se, että se ääni, joka itsestä tuntuu / kuulostaa sellaiselta isosti soivalta ja kantavalta ei välttämättä olekaan sitä kuulijalle..! Ja se ääni, joka ei omiin korviin kuulosta läheskään niin kantavalta tai kuuluvalta onkin itse asiassa se parempi vaihtoehto. Tähän perään tuli pitkät pätkät fysiologista selitystä siitä, mitä reittiä ja miten se ääni tuolla pään sisällä poukkoilee matkallaan äänihuulista korvaan. En vaan jotenkin ole koskaan tullut tätä asiaa näin ajatelleeksi, siksi se kai tuntuu niin ällistyttävältä asialta. Sitä luottaa omaan korvaansa, mutta unohtaa ajatella mistä se ääni korvaan oikein tulee. Nyt jälkeenpäin, tarkemmin ajateltuna, olen törmännyt tähän samaiseen ilmiöön (ääni <-> oma kuulokuva <-> opettajan kuulokuva) molempien opettajien kanssa useampaan kertaan ja ohimennen sitä ihmetellyt, mutta en vaan ole tullut ottaneeksi asiaa puheeksi kummankaan kanssa. Onneksi niin kävi nyt. Jotenkin tuntuu, että tämä oli hyvä juttu tajuta ja että siitä voi olla isokin apu tässä tämänhetkisessä rimpuilussa kohti parempaa lopputulosta. Nyt pitää vaan viritellä korvia vähän erilaisille taajuuksille ja koodata se tavoiteltava soundi uudestaan jotenkin toisin.

Viime viikko meni laulamisten osalta vähän normaalia vähemmillä tehoilla – jos koulupäivät venyy kymmentuntiseksi ilmankin, niin ei siinä enää paljon laulella… Ehdin Ope U:lle jo voihkiakin, että on taas vaihteeksi vähän sellainen “olen-laiska-ja-hidas-oppimaan-eikä-ees-osaa-ranskaa-ja-kaikki-muut-on-varmaan-paljon-parempia-ihmisiä” -olo. Ei mikään übersyvänne, mutta sellainen, että “vois jo taas vaihteeksi tulla joku sellainen edistysloikka, kun mä junnaan vaan ihan paikoillani eikä mitään uutta tapahdu vaikka mä mitä tekisin” -olo. Ope U oli sitä mieltä, että mulla ei ole kerrassaan mitään hätää eikä aihetta olla huolissani. Että tää on ihan normaalia ja että mä itse asiassa olen aika nopea oppija. Ja on kuulemma erittäin hyvä merkki, että mä ajattelen ja pähkäilen ja kysyn ja haluan tietää asioita, syitä, seurauksia ja merkityksiä  Ja täytyy kyllä sanoa, että tuota aivotyötä olen tehnyt tän kuluneen syksyn aikana ihan tolkuttomat määrät – kaikki tämä muhii jossain takaraivossa vuorokaudet läpeensä. Sillä energiamäärällä varmaan valaisisi keskisuuren kaupungin, jos sen saisi jotenkin sähkövirraksi muutettua…

Mutta jos siitä joskus maailmassa on jotain hyötyä tällä saralla, niin menköön. Se on kuitenkin ihan ympäristöystävällistä energiaa.

vinksvonks

Nooh, tänään oli taas sellainen laulutunti, että unohtelin asioita enemmän kuin muistin. Tai siis muistin, mutta vaan yhden kerrallaan. Tetrailua toisinsanoen. Tämä kultaisen keskitien etsiminen on just sellaista vinksvonks liikettä: heilumista ees taas ja vastaavasti korjausliikkeitä just siihen päinvastaiseen suuntaan, mihin ekaksi yritit mennä. Sit se menee yli ja taas korjaillaan… Mutta jos se vinksvonks-liikerata ees pienenisi tässä vähitellen, niin toivoa olisi, että se joskus maailmassa asettuisi paikalleen siihen mihin pitääkin. Toivossa elellään.

Jumppailtiin sit Granadosta ja Tsaikkarin duettoja. Tuon jälkimmäisen alaäänet on vaan ihan hiton matalia edelleen, mutta kyllä ne sieltä sentään tulivat melko kelvollisesti muutaman yrityksen jälkeen. Jopa niin, että niillä olisi ainakin teoreettinen mahdollisuus myös kuulua muuallekin kuin ihan eturiviin.

“jos olet päättänyt, niin kevyt linja”

… tai jotenkin tuolla lailla se joku takavuosina pyörinyt mainos meni. Tuntui vaan jotenkin sopivalta just tähän vaiheeseen laulurintamalla. Mulla oli perjantainakin kaksi laulutuntia (plus kaksi tuntia solfaa…), mutta lähdin suoraan jälkimmäiseltä tunnilta yönylireissulle Hämeenlinnaan, joten tarkemmat kommentit jäi kirjoittamatta. No, pointti on joka tapauksessa se, että nyt pitäis yrittää karsia kaikki turha tekeminen ja liiallinen yrittäminen. Ope U nauroi mulle tunnilla kysyttyään yhden erityisen onnistuneen luritteluharjoituksen jälkeen miltä tuntui ja mä sanoin, että liian helpolta, tässä on pakko olla joku koira haudattuna. Ei kuulemma ollu. Se oli vaan se äänen kiinteä ydin, joka riittää ja kantaa ja kuuluu. Siis että jos ajelee maantiellä, niin ihan ne ajokaistat riittää – ei tartte hamuta kaikkia tienvarsirisukoitakin mukaan, kun ei niillä kuitenkaan mitään tee… Mutta se on vaan jotenkin hankalaa muistaa ja uskoa, että oikeasti vähempi täsmätekeminen on vaan niin pal parempi vaihtoehto. Tarkoitus ei ole kumminkaan yrittää tehdä mun äänestä mitenkään pienempää kuin mitä se oikeasti on. Ja kovin kauhean pienihän se ei ole…

Ehdin käydä päivällä treenailemassa parisen tuntia ennen donitsi-treenejä ja yritin kovasti muistaa toteuttaa kaikkia viimeaikaisia ohjeistuksia. En tiedä siitäkö johtui vai mistä, mutta oli aika hyvä laulupäivä. Oli jotenkin levollinen mutta silti skarppi meininki. Toivottavasti samat fiilikset jatkuvat ensi viikollekin. Konserttitreenit menivät enemmän säätäessä kuin laulaessa, mutta ehdittiin toki kahlailla kappaleetkin läpi. Ihan hyvällä mallillahan nuo olivat. Jäävät nyt hetkeksi hautumaan, kun on tuo joulu omine hässäköineen tässä välissä. Odotan tosin innolla sitä aikaa, kun nuo biisit pitäis mennä ulkoa. Sanoja kun ois vaikka hevosille syöttää.

Mutta huomisesta siis uusi viikko ja entiset kujeet: laulua, laulua ja vielä vähän laulua. Näkyy tuolla kalenterissa olevan paljon muutakin, mutta poimin tähän siis vaan ne tärkeimmät

vähemmän voi olla enemmän

Ennen päivän laulutuntia kiersin koulua ympäri etsiskellen jotain vapaata nurkkaa, jossa vähän avata ääntä. Ei meinannu löytyä, päädyin sit muskarin tiloihin hetkeksi. Aamupäivä oli mennyt vähän niin kuin nukuksissa ja äänen liikkeellesaanti tuntui aika raskaalta, ihan kuin olis traktoria käynnistellyt… Ehdin jo miettiä, että tästähän se ilo irtoaa sit tunnilla. Sanoinkin Ope U:lle, että on vähän tämmöinen päivä tänään. Mutta mitä vielä, Ope U siinä vähän aikaa mua “höykytti” – pisti mut heilumaan ja venymään ja viuhtomaan ja Ta-daa – kropan herättyä löytyi äänikin ja itse olin kuin uudestisyntynyt (ainakin noin sateisen tiistai-iltapäivän mittakaavassa).

Päivän suurin ahaa-elämys oli varmaan tämä: ei kannata yrittää tankata ilmaa liikaa! Olen nyt vissiin tehnyt sellaisia biisejä, joissa on sikapitkiä fraaseja ja sellainen tunne, että joka ikinen ilmanripekin tulee takuulla tarpeeseen. Noh, hommahan meneekin siis niin, että se “hätävara-ilma”, jonka tankkaa kroppaansa liian ylös (kun muualle ei enää mahdu…), ei itse asiassa auta ollenkaan. Kun kroppa ei kykene sitä ylijäämää hyödyntämään tahi hallitsemaan – toisin sanoen siitä on pelkkää haittaa. Ja pakkohan se oli uskoa, kun kokeili: kun käskystä hengittikin vähemmän, niin yllättäen paukut sitten riittivätkin sinne fraasin loppuun saakka. Ällistyttävää.

Eilisten tulkintapalopuheiden jälkeen sain Bachiin jo paljon enemmän eloa ja ideaa – Ope U oli oikein tyytyväinen. Ja niin olin itsekin Ja ettei päivän laulut olis vielä suinkaan laulettu, mä lähden tästä Niinan tunnille laulamaan vielä lisää. Ou jee!

—

“Vittoria, vittoria..!” – mun traktorivaihteelta hyväksi kääntynyt laulupäivä jatkui erinomaisissa merkeissä vielä illallakin. Oli positiivista virettä ja oikeanlaista energiaa ja asennetta ja kaikkea – hyvä niin, koska Niinalla oli taas absoluuttisen sataprosenttista suoritusta vaativa vaihde päällä… Mutta mitä ilmeisimmin olen taas jollain äänellisellä tasolla menossa oikeaan suuntaan, kun molemmat opet kommentoivat tänään mun äänen “tummaa kirkkautta”, joka on kuulemma niin ihana. Ja päästäkseen oikealla tavalla esille  se tummuus nimenomaan vaatii sitä kirkasta (ja silti syvää) sointia, jota tässä metsästetään ja josta on jo havaintoja olemassa. Voi jee, mä olen taas vaihteeksi niin innoissani, ettei tosikaan! Tää on vaan niin hienoa. AH

lomakiireitä

Syyslomaa näköjään sitten pidin – kirjoittamisesta. En suinkaan laulamisesta, sitä tuli tehtyä viime viikolla ihan ahkerasti. Mulla ehti olla kahtena päivänä laulis Niinan kans ja kävin syysloman vajentamalla koululla reenailemassa melkein joka päivä – kun siellä kerrankin oli tilaa! Sen lisäksi kävin katsomassa Rautavaaran Auringon talon (joka on ihan älyttömän hieno ooppera!!) ja kuuntelemassa Essiä Caldara-konsertissa.

Syyslomilta palailtiin jälleen normaalikuvioihin ja koulupäivää jatkuikin iltakuuteen saakka. Viimeinen tunti oli laulun luokkatunti. Meitä oli paikalla vaan kolme, joten ehdittiin laulaa hyvin kaikki. Mä tempasin sit sen Erbarme dich’in – kivan “kevyt” biisi vetäistä sillai suorilta jaloilta päivän viime metreillä… Mutta se meni (olosuhteet huomioiden) aika hyvin ja Ope U sanoi vielä tunnin jälkeen tykänneensä kovasti tän biisin kohdalla mun ‘keventyneestä ja kirkastuneesta’ soundista.

Päivän mietelauseena oli, että “Ei pidä laulaa niin kuin osaa vaan niin kuin haluaa”. Pointtina siis lähinnä se, että pelkällä tekniikalla tai teknisellä osaamisella ei pääse mihinkään – ilman tulkintaa. Sitä, että haluaa kertoa laulullaan jotain ja tehdä sillä siitä kuuntelemisen arvoisen. Good point.

satasta, vähintään

Sielläpä meni taas tämänkin päivän laulutunti siellä laulamisen alkulähteillä, niiden ihan perus-perus-asioiden kanssa värkkäillessä. Se on niin loppumaton työmaa ettei mitään määrää! Yksinkertaisia asioita, joiden toteuttaminen voi vaan välillä olla käsittämättömän hankalaa.

Toinen käsittämätön asia oli jälleen kerran myös se, että jos sen äänen kuitenkin saa itsestään ulos välillä ihan loistavasti niin miksi ihmeessä se ei voi tulla sellaisena koko ajan??? Kun periaatteessa kaikki palikat on kuitenkin koossa… Ei, tetra ei ymmärrä. Kroppa yritti tehdä välillä jotain ihan omituisuuksia – juurikin silloin, kun sen ei olis tarvinnut tehdä mitään ylimääräistä.

Ei silti, että tunti olisi mennyt millään muotoa huonosti – ei suinkaan. Tää on vaan tätä timantinhiontaa, sitä miten siitä olemassaolevasta hyvästä voisi tulla vieläkin hienompi ja parempi. Kun minimissäänkin kaikki pitäis kyetä tekemään 100%:sti. Se ei tarkoita mitään turbovolyymia, vaan sitä, että missään kohtaa ei pitäisi löysäillä eikä lepsuilla eikä käyttää energiaansa / ilmavarojaan mihinkään turhanpäiväiseen tai toisarvoiseen. “Ytimöityä” vaan tiiviisti siihen ääneensä ja olla hetkessä läsnä joka solullaan. Niin-pä.

Ensi viikko on syyslomaa (ällistyttävä asia sinänsä, nytkö jo??), mutta laulaminen jatkuu joka tapauksessa. Ja soittaminenkin – sain eilen piano-opeltani kovin kannustavaa palautetta, vaikka itsellä olikin just sellainen olo, että mulle on annettu 5-vuotiaan kärsivällisyys ja 80-sen sormikoordinaatio samassa paketissa tuon pianonsoiton suhteen

ytimöidy.

Siinäpä laulajan päivän sana. Voiko sitä enää lyhyemmin ja ytimekkäämmin sanoa? Itse kukin voi tietysti tykönään miettiä kuinka tämän käytännössä toteuttaisi… Sitä joka tapauksessa tehtiin Niinan tunnilla tänään. Ja kun eilen oli niistä venyttelyistä puhe niin eikös vaan vedelty kaiken muun ohella sellaisia kivoja kahden oktaavin spurtteja jonnekin hiton lepakkoäänien taajuuksille saakka. Että tuli venyteltyä. Tein sitä tosin päivällä jo itsekin – vastaiskuna alakerran naapurista kuuluneelle remppamekkaloinnille (tyyliin “kyllä täälläkin osataan ääntä pitää”). Tosin voi olla, että pelkistä niistä venyttelyulinoista saa hieman epäilyttävän kuvan musikaalisista tahi laulullisista kyvyistäni…

Ehdittiin puhua vähän siitä jossain tulevaisuudessa häämöttävästä c-tutkinnosta ja sen ohjelmasta. Jota pitäis vissiin alkaa vähitellen ajattelemaan. Että mitäs siellä haluaisikaan laulaa. Huips, niin kai sitten. Pitää katsella ohjelmistoa sillä silmällä. Otettiin kuitenkin uusi biisi työn alle. Voivottelin, kun Fallan Olas Gigantesia laulaa pääasiassa sopraanot ja Niinalle tuli siitä Bridgen yksi myrskybiisi mieleen – napattiin siis se ja eikun primavistaamaan. Ja on taas sellainen biisi, mitä saa laulaa ihan sillä täydellä äänellä Mutta hyvä niin. Se mun “dramaattinen puoliskoni” tykkää siitä kovasti.