“Soittele niitä konsonantteja..!”

Siis voihan VVVVVVV!! Ja FFFFFFFFF ja SSSSSSSSSSSSS ja SSCCCHHHH ja mitäkaikkia kivoja konsonantteja sitä tuosta saksan kielestä löytyykin… Sain taas sellaista überohjausta tuosta saksan ääntämisestä, että sisuskalut heittivät kuperkeikkaa, kun niitä yritti noudattaa. Ja niitähän toki on, joka hemmetin sanan alussa ja keskellä ja lopussa. Tavallista ässää ja soinnillista ässä peräjälkeen ja silti pitää pitää fraasit koossa ja soivina ja legatossa. Samalla, kun tekstaa niin ylitsepursuavasti kun ikinä kykenee. Sitten se kuulemma alkaa kuulostaa saksalta. Joo. Tiedänpä siis mitä treenaillaan tänä viikonloppuna. Hmph.

Karkasin tunnille suorinta tietä firman karkauspäivän häppeningistä ja kesti hetken päästä oikeaan tunnelmaan. Lämmittelyt vedettiin taas pikaohjelmalla läpi ja sitten jatkettiin tutkinto-ohjelman kimpussa. Siinä vaan riittää ja riittää sitä työsarkaa vaikka mitä tekisi. Itsestä tuntuu välillä, että en etene pätkääkään, ainakaan eteenpäin, mutta Niina on onneksi sitä mieltä, että edistystä oikeasti tapahtuu.

Tuon saksan artikulaation lisäksi tänään vaadittiin extreme-eläytymistä ja extreme kaikkea muutakin. Oikein kunnon höykytystä viikonlopun kunniaksi siis. No excuses, ei armoa – jos ei suju, pitää yrittää uudestaan ja tehdä paremmin Niinpä, kai se kiitos siellä jossain lopussa sitten seisoo…

Monenlaista

Kiva, kun täällä kämpässä välillä musisoivat muutkin kuin pelkästään minä! Kirsi on yrittänyt tänään aina sopivan hetken tullen treenailla tulevia soittiksia ja tutkintoja varten. Monen sortin pilleillä, munniharpulla ja kanteleella. Onni (puolitoista vee) komppaa syntikalla ja tanssahtelee pikkuisin hypähdyksin, kädet ilmassa, jos sattuu oikein kiva biisi kohdalle. Magenta-visioitakin on nostettu esille, mä yritän tarjotella espanjalaista kanteleelle, Kirsi puolestaan heittelee vastatarjouksia omista kamu-sovituksistaan, irkkuilusta ja PMMP:stä

Ilta meni taas oopperaluokan treeneissä ja pääsin laulamaan ihan kiitettävän paljon. Pisteltiin menemään mm. Mozartia, Straussia ja Tchaikovskya (kun mulla oli sellainen matala päivä tänään. Mut oli se silti aika matalaa…) – Satusofian kans olis vielä jatkettukin, mutta aika loppui kesken. Jostain syystä meinasi olla aavistus hepulia ilmassa ja vireystila ei tainnut olla kenelläkään ihan huipussaan. Eikä taida olla huomennakaan, jos en tästä suoriudu nukkumaan pikapuoliin…

Pyöröharjoja ja vilkkuvaloja…

Viikonloppu meni että vilahti vaan, tuolla Itä-Suomen maisemissa jälleen kerran – sunnuntai hyvin pitkälti laulamisen merkeissä. Isällä oli kaksikin kanttorikeikkaa ja olin lupautunut laulamaan molemmille. Harjoittelulle ei taaskaan aikaa liiemmin ollut, joten laulut piti valita sen mukaan. Onneksi yleisö on sentään hyvin vastaanottavaista molemmissa paikoissa eikä vaadi viimeisen päälle hiottuja tulkintoja. Ja kotikenttäetu on tietysti melkoinen. Kovasti siis tuli kiitoksia ja ihastuneita huokailuja molemmissa paikoissa. Ja kun kirkossa sai kajautella ihan täydellä äänellä niin tokihan niin piti tehdä. Isä totesi vaan, että en taida mitään äänentoistolaitteita tarvita, hyvin kuuluu ilmankin… Noilla kulmilla olisi keikkamahdollisuuksia kesällä useampiakin, katsotaan mihin tässä aika, rahkeet ja innostus riittää!

Tänään oli taas lauliksen vuoro. Oli sellainen päivä, kun laulamisen lisäksi oli myös paljon puhumista, pääsääntöisesti ihan aiheesta – hieman aiheen vierestäkin. Mielikuvaharjoitusosastolla päivän teemoja olivat esimerkiksi autopesulan pyörivät harjat, ambulanssin vilkkuvalot sekä äänen värit. Tuli taas todettua, että se “vesiliukoinen, ohut kuitukärkinen, pastellisävyinen kynä” ei ole meikäläistä varten, ei. Ne voimakassävyiset öljyväriliidut ovat edelleen huomattavasti lähempänä totuutta…

Kohti h-hetkeä

Uaah, olipas taas varsinainen tehotunti..! Tehtiin ja laulettiin siis eikä juurikaan lörpötelty (ihan vähän vaan, ne kaikkein kiireellisimmät). Mulla oli hiki pinnassa jo ekan kymmenminuuttisen jälkeen – tehokas lämmittely siis ajoi asiansa ihan kirjaimellisesti Kipitin tunnille suoraan verenluovutuksesta (tehotahti oli päällä jo siellä – pussi täyttyi viidessä minuutissa ja hoitajakin oikein ihmetteli, että jopas kävi nopsasti!). Sen jälkeenhän pitää välttää kovaa rasitusta, mutta en laske laulamista sellaiseksi – olkoonkin, että hiki tulee ja keskikroppa tietää osallistuneensa aktiivisesti toimitukseen…

Hurautettiin taas kertaalleen koko tutkinto-ohjelma läpi ilman sen kummempia kommentointipausseja. Rautavaaran kohdalla tavoitin oikein hurmoksellisen olotilan, se oli mahtavaa! Muutenkin oli hienoa huomata, että se mun viimeviikonloppuinen ajatusmyrskyni oli tuottanut tulosta – asiat olivat kypsyneet ja muhineet ja tulivat siksi paremmassa kuosissa ihmisten ilmoille. Jee, tätä siis lisää! Muutamat kämmellykset mahtui tietty joukkoon, yhdessä kohti tuli totaalinen sanablackout (vieläpä siinä suomenkielisessä…) ja sen semmoista pientä. Keskialueella laulamista pitää näköjään vielä treenailla, ääripäät venyy ihan mainiosti.

Mutta Niina oli sitä mieltä, että kokonaisuus pysyi hyvin kasassa huolimatta biisien keskinäisestä erilaisuudesta. Siten, että jokaisen kappaleen oma erityisluonne ja laulutyyli kuitenkin tuli esille. Ja sehän on ihan tavoittelemisen arvoinen asia. Naamakin on kuulemma hyvin ilmeikäs enkä edes kauhiasti matkustellut kropalla tänään. Näin sitä pykälä pykälältä vaaputaan kohti h-hetkeä…

#*!%:n resitatiivit…

Jos minulta kysytään, Vaccain resitatiivin vois työntää jonnekin tosi syvälle just nyt… Niin syvälle, ettei sitä minkään valtakunnan tutkintolautakunta voisi nähdä, kuulla, mitenkään aistia eikä muistaa sellaista koskaan olleen edes olemassa. Minusta on ilmeisesti unohtunut “resitatiiviasetus” ihan tyystin – tänään se ei ainakaan mennyt mitenkään päin. Mrh. Olin jo tunnin päätteeksi ihan valmis vannomaan, etten ikikuunapäivänä moista enää laula, kun siitä joku kaunis päivä eroon pääsen (toivottavasti pian)! Mutta toisaalta – joskus vannoin, etten ikinä aja autoa, jossa on kytkin (onnistuin “tappamaan” autoparan aika monta kertaa putkeen yrittäessäni lähteä liikkeelle…) – ja olen sanani joutunut syömään moneen kertaan… Ehkä siis parempi vaan tyytyä murisemaan.

Tuota resitatiivivälikohtausta lukuunottamatta kaks ja puoli tuntia laulista hurahti kevyesti. Tehtiin tekniikkatreenauksen yhteydessä jännittäviä “korkkiruuvikäännöksiä” – Niina melkein meni solmuun niitä mulle viittoessaan ja sanoin niitä on aivan turha edes yrittää selvittää. Ällistyttävää kylläkin, se toimi, vaikken itsekään tiedä mitä tein eri tavalla tai miten. Henkimaailman juttuja. Mutta kuulosti hyvältä, se on tärkeintä

Ja kuinka ollakaan, Tanjan ansiokkaalla yllytyksellä sekä myötävaikutuksella minusta on tänään tullut Soolo ry:n jäsen! Tämä tapahtui niin äkkiä, etten oikein itsekään ole vielä sitä tajunnut, mutta olen aika vakuuttunut, että se on hyvä juttu joka tapauksessa.

Avautumisia

Ou jees!! Mä vaan sanon, että jos jonkun ihmisen kanssa pystyy puhumaan reilut kolme tuntia sujuvasti non-stop (niin, että jos itse jättäisi lauseen kesken, toinen täydentäisi sen loppuun täydessä harmoniassa sen kanssa mitä itse olisi sanonut), niin siinä pitää olla jotain. Ja siitä jostain pitää pitää kiinni

Voi miten mahtavaa – olen ihan täpinöissäni edelleen (tai siis just niin täpinöissään kuin reilut 18-tuntia liikekannalla ollut ihminen vaan voi juuri hetkeä ennen kuukahtamistaan…)! Ei sitä ihminen ihan joka päivä sukulaissieluja löydä – siksipä niitä kenties osaa arvostaakin silloin, kun sellainen kohdalle osuu.

Ajatustyötä

Se eilinen laulishöykytys käynnisti sellaisen ajatteluprosessin, että olen tänään pähkäillyt biisejäni ankarasti. Ja sen seurauksena puhjennut laulamaan n kertaa milloin missäkin. Kodin lisäksi myös kaupassa. Ja bussissa ja junassa… En nyt kauhean kovaan ääneen, mutta ääneen kumminkin. Mutta eipä tuo ole ensimmäinen kerta, tuskin viimeinenkään.

Kävin näissä tulkintamietteissäni huvikseni myös juutuubissa pyöriskelemässä. Hyvin mielenkiintoinen ja avartava paikka – HerranJESTAS mitä kaikkea siellä olikaan… No, ainakin löytyi monta esimerkkiä – sellaista, että tuolla tavalla en ainakaan halua itse tehdä. Todellakaan. Ja onhan se jotain sekin, rajata pois niitä “absolutely-no-no” vaihtoehtoja. Kävin etsiskelemässä tulkintaa ja itseäni myös vaatekaupassa. Tulkinnasta en tiedä, mutta ainakin sieltä löytyi kiva just mun punainen mekko. Alennuksessa puoleen hintaan – jee!

Illalla tosin annoin pään ihan vaan levätä ja antauduin kuuntelemaan espanjalaistunnelmia Albergan kartanossa. Tupa oli aivan täynnä, mutta mahduin onneksi vielä sekaan – ja niitä tapaksia ja kaupungin ympäri roudattua sangriaakin riitti myös minulle. En käsitä millä energialla minutkin konserttiin houkutellut Tanja porskutti menemään ja oikein säteili lavalla, vaikka oli jo laulanut koko päivän ennen keikkaa… Käsittämätöntä – hatunnosto sille! Ehdittiin vaihtaa pikaiset kuulumiset ja sovittiin, että täällä verkossa jatketaan aiheen jos toisenkin tiimoilta

Voipuilua

Huh. Olenpas mä voipunut tän iltaisen laulis-session jäljiltä… Tunti ja kolme varttia sellaista tykitystä, että alta pois risut ja männynkävyt ja kaikki muut siirtolohkaretta pienemmät tapaukset. Säestäjä-Sami oli pitkästä aikaa kuvioissa mukana, joten Niinalta liikeni energiaa keskittyä mun laulamiseen ja yleiseen tekemiseen ja olemiseen (niin hyvässä kuin ei niin hyvässäkin…) monin verroin enemmän kuin yleensä.

Hinkattiin tutkinto-ohjelman jälkipuoliskoa tänään. Mitä mä just nyt eniten itselleni kaipaisin taitais olla jonkun sortin “itsestäirtautumis- ja laulun rooliin siirtymiskokemuksia”, mistäköhän niitä sais pikatoimituksena? Kun yrittää laulaa teknisesti oikein, oikealla intonaatiolla, riittävän selkeällä, mutta silti legatolinjaisella tekstillä; pitää huolta, että ääni pysyy oikeassa paikassa; olla “matkustelematta” kropalla ympäriinsä ymymym., meikäläisen aivokapasiteetti ei vielä riitä siihen, että “plim!” – singauttaisin itseni ko. biisin rooliin ja tunnelmaan (jotka vielä, oi ihanuuksien autuutta, ovat keskenään vielä ihan erilaisia…) ja pysyisin siinä hamaan viimeiseen sointuun saakka… Ja siitä “plim!” silmänräpäyksessä seuraavaan… Jos se rooli olisi omien, keskeneräisten taitojensa kanssa kamppaileva, liikaa ajatteleva ja paikka paikoin hämmentynyt laulaja, niin sitten ehkä. Voisin olla siinä aika uskottavakin

Mutta tätähän tämä on. Tiedän toki, että tuloksiin ei pääse kuin tekemisen kautta enkä muuta kuvittelekaan. Siis harjoittelemalla, harjoittelemalla ja harjoittelemalla. Ja sit sen jälkeen vielä vähän harjoittelemalla… Sain tosi paljon eväitä ja älyttömän hyviä neuvoja tulkintaan ja tekemiseen (ja ääntämiseen – Sami on ekspertti niin ruotsissa kuin saksassakin. Mikään ääntämysomituisuus ei mene häneltä ohi korvien…), niitä tuli vaan niin tulvimalla, että kaikkien sisäistäminen ja toteuttaminen näillä tetran piuhoilla hieman kestää. Siitä siis tämä voipumus ja päänmyllerrys. Mutta kaikesta huolimatta se on ihan positiivista sellaista. Mä vielä näytän, mihin pystyn… !!

Kärsivällisyyttä…

Piti melkein hätistellä viimeiset opiskelijat pois talosta, että ehti oopperaensembleen ajoissa..! Mulla oli opiskelijoiden näyttöohjaus-sessio päivän päätteeksi ja kysymyksiä riitti pilvin pimein… Mutta ennätin kumminkin paikalle ja laulamaan.

Siellä on ihan kivaa, ainakin ajoittain. Ja sitten taas hetkiä, jotka koettelevat mun kärsivällisyyttä… Tai sanotaanko, että eivät ole ihan sitä, mitä odotin. Niin kuin ne isommat ensemblet, joihin osallistuu suunnilleen koko ryhmä. Ymmärrän niiden pointin siinä mielessä, että kaikille riittäis laulettavaa, mutta mulla on syyni, miksi halusin jättää kuorolaulun tauolle ja keskittyä välillä johonkin muuhun.

Ja toisaalta sit taas se, että musta tuntuu, että pystyisin vaativampiin juttuihin ja edistymään nopeammin, mutta eteneminen tapahtuu aina sen hitaamman ehdoilla, oli kokoonpano mikä hyvänsä. Hmph. Ehkä mun pitäis vaan treenata kärsivällisyyttäni ja yrittää entistä paremmin ymmärtää ihmisten kiireitä, erilaisia oppimisnopeuksia, erilaista suhtautumista kotitreenaamiseen, taitoja noin yleensä ym.ym. Harmittaa vaan, kun tuntuu etten “käy täydellä teholla” – en osaa tätä olotilaa sen paremmin kuvailla.

No, mutta Satusofiaa sentään näin taas parin viikon tauon jälkeen ja se oli mukavaa (Kiitokset vaan ystävänpäiväsuklaasta, se mennä hujahti jo parempiin suihin heti kotiin päästyä ). Me ei ehditty tällä kertaa käydä meidän yhteisiä biisejä läpi, mutta niihin palataan tässä kevään kuluessa.

Kunto kohdallaan

Tänään jatkoin laulikselle taas ihan suoraan lennosta. Olimme opiskelijoiden kanssa opintoretkellä Tuusulanjärven maisemissa ja ennen tuntia olin bussi-istuskelun ohella poukkoillut lennokkaasti kameran kanssa tilanteesta toiseen, kaks ja puoli tuntia ulkona, sumussa ja ajoittaisessa tihkusateessa. Hipihipihei. Olin tunnin alkaisiksikin vielä vähän jäässä…

Laulukuntoa tuo sessio ei kuitenkaan ollut himmentänyt. Päinvastoin, laulu sujui aika mallikkaasti! Mahtava juttu, tämän olotilan soisin vakiintuvan. Minimitasoksi ainakin – siihen parempaan “musiikilliseen suuntaan” (tämä termi korvaa meillä monesti oikeat, vasemmat, ylös, alas tms. horisontaaliset tai vertikaaliset suunnat…) toki pyritään aina ja ikuisesti aamen.

Hurautettiin koko tutkinto-ohjelma putkeen läpi – ilman sen syvempää analyysia tällä kertaa, tarkoituksena lähinnä vaan päästä alusta loppuun ja selvitellä miltä sitten tuntuu.  Hyvältä tuntui, ei kuolleelta eikä kuukahtaneelta – lähinnä siltä, että  joko se nyt loppui..?! Hyvä niin