… mutkun mä tahdon!

On olemassa sellaisia hassuja laseja, jotka pistetään päähän, että näkis asioita kolmiulotteisena (tai jotain sen suuntaista). Ja varmaan kaiken maailman simulaattoreita, jotka voi pistää silmilleen ja siirtyä hujauksessa johonkin toiseen ympäristöön. Mä tahdon sellaiset, jotka olis tuunattu laulajille.

Kun ne pistäis päähän, niin harjoitustila – olkoon kuinka pieni ja hikinen tahansa – muuttuisi isoksi konserttisaliksi. Jossa mielellään istuisi vielä odottavan näköistä yleisöä valmiina kuuntelemaan. Joku tuttukin naama joukossa. Jospa sitä silloin pääsisi oikeanlaiseen esiintymisvireeseen ja tahtotilaan, antaisi vapautuneesti äänensä kajahtaa sinne virtuaaliseen takaseinään saakka ja saisi itsestään ne isoimmatkin kierrokset irti. Jo treenatessa. Harjoitusluokan seinää tuijottaessa kun se on aika vaikeaa… Ainakin mulle – miksiköhän? Mielikuvitukseni kun noin muuten on melkoisen taipuisa ja viriili ja kykeneväinen vaikka mihin.

Illan säestyssessio sujui vaihtelevissa merkeissä: välillä sujui ja välillä takkusi. Säestäjällä taitaa tosin olla omassa osuudessaan vielä enemmän harjoiteltavaa kuin mulla… Kuulin monin paikoin Niinan äänen ja neuvot päässäni, vaikka Niina itse poteekin flunssaa ja kurkkukipua kotona – syvälle ovat opit uponneet   Jos tänä iltana jotain heräsi, niin tahtotila. Mä vaan kertakaikkiaan tahdon, että osaisin laulaa, että pysyisin terveenä ja että se tutkinto menee hyvin. Se on varmaan hyvä asia. Mulla nimittäin on aika vahva tahto ja jos saan sen oikeanlaiseen vireeseen, niin se kantaa tosi pitkälle.

Huominen laulis siirtyi Niinan flunssan takia hamaan ensi viikkoon, joten lähden huomisaamuna pääsiäisenviettoon Itä-Suomen maisemiin. Jos vaikka saattelisi Koivulan kissat pitkäperjantain tunnelmiin niillä kovilla ja korkeilla äänillä Laulajaminäni kun ei “hiljaista viikkoa” tunne.