Taju meni

Eilen laulutunnilla. Ajantaju nimittäin… Eikä ollut edes ensimmäinen kerta – itse asiassa niin käy oikeastaan säännöllisesti, joka kerta. Tällä kertaa olis tosin ollut ihan hyvä jotain tajua olla, sillä lauliksen jälkeen illan ohjelmassa oli nimittäin vielä Tanjan konsertti eikä logistinen siirtymä tunnilta konserttipaikalle ollut ihan helppo – eikä varsinkaan nopea. Ja aikataulukin oli lähestulkoon mahdoton jo valmiiksi…

Mutta niinhän siinä kävi, että koska mun jälkeen ei enää muita oppilaita ollutkaan tulossa sille päivälle, vetäistiin taas varsinainen tehosessio. Kahden tunnin sellainen ja ihan kirjaimellisesti sitä teho-osastoa. Lauloin hiki päässä ja olin melkein hyytelöä kaikkien niiden perusteellisten tekniikkaharjoitusten jälkeen (lisää myös sitä aivojumppaa, nyt tosin sekin harjoitus, joka “loksahti” mulle vasta kotimatkalla edellisen tunnin jälkeen, sujui ihan ongelmitta). Sen päälle hiottiin vielä niitä Dorabellan aarioiden korkeita pätkiä (= jotka killuvat siellä jossain kaksiviivaisen F:n ja A:n välillä). Siellä, minne en pari vuotta sitten olisi kuuna päivänä kuvitellutkaan pääseväni. Jaiks. Mutta kaikki tämä on kuulemma vaan terveellistä mulle Niin varmaan onkin.

Joka tapauksessa tuli hiukka kiire sinne konserttiin… Niin kiire, että lopullisena tavoitteena oli ehtiä paikalle kuulemaan edes viimeinen biisi. Olinkin sitten iloisesti yllättynyt, kun kuulin jopa neljä (ja bonuksena vielä konsertin alkupuolen videotallenteena myöhemmin illalla jatkoilla!). Ja kyllä olikin mahtavaa! Istuin vaan, nautin ja ihmettelin, että kuinka ne jotkut osaavatkaan. Laulaa ja soittaa ja esiintyä. Niin varmasti ja luontevasti ja tulkiten. Mulla on vielä melkoinen savotta edessäni, jos meinaan päästä lähimainkaan tuollaiseen lopputulokseen..! Mutta ainahan sitä voi edes yrittää

Ps. Niin, sain ne viimeisetkin teoriatehtävät palautettua tänään! Reilu vuorokausi ennen viimeistä palautuspäivää – ällistyttävää…

Tehopläjäys tekniikkaa

Voi, miten kipitinkään melkein juoksujalkaa laulutunnilleni tänään – eikä se johtunut suinkaan pelkästään siitä sadekuurosta, jonka matkalla niskaani sain. Oli vaan niin hienoa päästä laulamaan parin viikon pakkotauon jälkeen! Toivottavasti tästä päästään taas normaalirytmiin kiinni.

Niina oli jo melkein kunnossa ja mulla ääni kulki oikein kirkkaasti. Pakollisen kuulumistenvaihto-hurpatuksen jälkeen pidettiin oikein tehoteknikkatreenit, perusharjoitusten lisäksi monenlaista muutakin, uusia tai ainakin harvemmin veivattuja juttuja. Siinä sai aivojumppaakin samalla, kun yritti pysyä melodiakuluissa kärryillä – tetran muisti kun on niin lyhyt ja improvisointikyvyt tässä yhteydessä huippuluokkaa… Lopputunnista ehdittiin vielä pikaisesti Dorabellailla hetkinen. Toivottavasti saadaan säestäjä-Sami kehiin taas kohtapuoleen, olis taas mitä pureskella eteenpäin.

Setvin tänään myös osallistumista yhdelle laulun kesäkurssille, josta Tanja mulle vihjaisi. Setvimistä siinä aiheutti se, että kurssi menee ikävästi muutaman päivän verran päällekkäin meidän Milanon-matkan kanssa. Mutta ilmeisesti osallistuminen olisi kuitenkin jotenkin junailtavissa, mikäli olen riittävän hullu hyppäämään lennosta kyytiin heti reissusta palattuani. Mä olen niin yllytyshullu, että saatan sen tehdäkin, mutta sulattelen asiaa kumminkin vielä hetken.

Illalla, laulutunnilta saadun energialatauksen turvin otin itseäni niskasta kiinni ja istutin pöydän ääreen teoriatehtävien pariin. Niiden vieläkin rästissä roikkuneiden. Siinähän se ilta sitten vierähtikin välidominanttien, muunnesointujen ynnä muiden ihanuuksien seurassa. HUH. Jäljellä on enää yks analyysi, jonka olen jo aloittanutkin. Sen lisäksi sais tehdä varmaan muitakin lisätehtäviä, mutta voi olla, että jäävät väliin. Ellen tässä loppuviikosta vielä tyystin riehaannu

“No onkos tullut kesä..?”

Viime viikko menikin vähän vähemmillä lauleskeluilla Niinan sairastuttua. Tarkistelin aiemmin päivällä tilannetta huomisen tunnin osalta ja vaikkei Niina vielä ihan super-iskussa olekaan, niin opettamaan kuitenkin pystyy. Saan siis kuulemma mennä tunnille, jos en pelkää saavani mahdollisia jälkinuhapöpöjä. Hah, sanon minä – ei paljon pelota! Lauluhalut ovat sen verran korkealla, että niiden edessä taintuu vaikka murmelinkokoinen pöpö ihan kevyesti kanveesiin

Viimeaikaisista lauleskeluista on pakko mainita perjantaiset “pikkujoulut”, jotka kollegani järjesti ihanassa puutarhassaan. Ruoka- ja juomatarjoiluiden ohella iltaan kuului asianmukaisesti myös ohjelmaa – ja mut pistettiin tietysti laulamaan. Tietysti. Olisihan se pitänyt arvata, mutta enpä arvannut siltikään. Enkä varsinkaan ollut valmistautunut tilanteeseen millään lailla. Paikalla oli myös kitaristi, mutta pikaisen keskustelun perusteella meidän ohjelmistot eivät juurikaan mätsineet toisiinsa eikä mitään tullu ees mieleen… Mä olen niin huono kaikessa, joka menee tän nykyisen oman ohjelmiston ulkopuolelle, että ihan hävettää..! Joululaulut sentään sujuu ja niitä vedettiin sit pikkujoulujen kunniaksi. Ja joku muukin biisi sitten löytyi – paitsi, et mä en osannut sanoja… Mut olipa sitten kommunikaattori, josta löytyi apu tähän pulmaan! En olekaan ennen esiintynyt laulunsanoja kännykän näytöltä tihrustaen. Pistin tosin puolet omiani siitä huolimatta. Ja yleisö oli haltioissaan (vaikka biisi meni mulle ihan omituisessa sävellajissa…) – heitä ei sit loppujenlopuksi ollut kovinkaan hankala miellyttää.

Mun pitäis vissiin kenties kerätä ittelleni johonkin muistiin jotain ees-hieman-potentiaalisia “party-piece”-tyyppisiä kappaleita tällaisia tilanteita varten. Kun niitä näköjään tulee kuitenkin koko ajan. Ettei tarttis aina h-moilasena pähkäillä, et mitäs nyt…

Laulupuutos

Sellaista on taas vaihteeksi ilmassa. Mulla piti olla laulutunti tänään, mutta eipäs ollutkaan. Niina oli palelluttanut itsensä Teatteriteltassa iltakaudet keikkuessaan ja saanut flunssan. Eilisten viestien mukaan ääntä ei ollut jäljellä juuri lainkaan ja sekin vähä kulki noin kaksi oktaavia normaalia matalammalla… Kuulostaa kamalalta! Itsellänikin on hieman viime viikon lopulla iskeneen nuhan jäljiltä (flunssaa? Siitepölyä? No idea, suunnattoman ärsyttävää i alla fall…) mömmöjä pään onteloissa, mutta ääni olis kyllä kulkenut laulutunnin verran. Mä oon kyllä ihan käsittämättömän tunnollinen laulunopiskelija näiden sairastelujeni suhteen: olen kipeänä vain ja ainoastaan silloin, kun laulutunteja ei syystä tai toisesta olis muutenkaan… Toivottavasti viikon päästä ollaan taas priimakunnossa molemmat!

Niitä rästiteoriatehtäviähän mun piti kans tehdä tänään, mutta enpäs tehnytkään. Mut houkuteltiin reilun parin tunnin metsälenkille! Se oli hauskaa ja terveellistä, nyt olo on reippaanpuoleisen happiannoksen ansiosta just sopivan raukea: olen valmis kaatumaan suorin vartaloin sänkyyn, jahka tästä koneelta nousen. Niihin teoriatehtävien viimeiseen palautuspäivään on vielä aikaa…

Loppusuoralla

Eilen opiskeltiin taas teoriaa. Ja tänään kans. Teorian intensiivikurssimme (jota se totta mooses on ollutkin, ihan kirjaimellisesti…) päättyi tähän. Tai on vielä muutamat kotitehtävät, jotka pitää palauttaa, jos mielii suoritusmerkinnän saada, mutta lähiopetusta ei enää ole. Toisaalta se on helpotus, mutta toisaalta mä aloin päästä tässä hommassa vasta vauhtiin..!

Päivän opiskelun lomassa meillä oli lopputenttikin. Hieman oli varmempi olo sen kans kuin silloin kurssin alkajaiseksi – silloin, kun kiina-pökkyröissäni en tajunnut yhtään mistään mitään… Onnistuin tekemään kokeen ihan annetun ajan puitteissa: melodiadiktaatit, sointukuuntelut, asteikot, intervallit, satsit – kaikki. Ja olin niin ylpeä itsestäni, kun tunnistin ihan sujuvasti kaikki välidominantit ja kadensaaliset kvarttisekstikulut ja vaikka mitkä tehtäviin haudatut kommervenkit. Äänenkuljetuksen suhteen olin ottanut hieman erivapauksia, mutta mä edustankin siinä asiassa huomattavasti liberaalimpaa katsantokantaa…

Ja sain kyllä aivan loistavan kannustavaa palautetta kurssin opettajilta, kovasti molemmat patistelivat mua oikeasti hakemaan alan opiskelijaksi. Hui sentään – eivätkä he ottaneet kuuleviin korviinsakaan mun uikutuksia, et “mä oon niin vanha…”. Se ei kuulemma ole mikään ongelma eikä varsinkaan pätevä syy. Nyt melkein harmittaa, kun mitään pääsykokeita ei ole tehtäväksi, olis ainakin nää teoriajutut olleet hanskassa niin hienosti. Koska tiedän, että jos näitä mieleenmuisteltuja taitoja ei käytä, niin sinnehän ne taas painuvat unohduksen hämäriin. Kyselin toki kovasti tulevia kursseja teoriaopintojen jatkamiseen – katsotaan mitä seuraavaksi eteen osuu.

Kaikesta työläydestään huolimatta olen kovin tyytyväinen itseeni, kun tuli tuokin tehtyä. Jollain omituisella tasolla mä nimittäin taidan ihan tykätä noista teoriaopinnoista… Hmm.

Bara en liten visa

Tein tänään ensivisiittini Pitskun kulttuurikirkkoon. Kirsi houkutteli mut mukaansa kuuntelemaan Susanne Rosenbergin “ReBoot / OmStart” -konserttia. Virkistävää vaihtelua ja “kylpyä” niin tyylillisesti kuin kielellisestikin. Ja kadehdittavan tyyntä ja levollista esiintymistä! Se on hyvä, kun sisko pitää huolen siitä, että tulee kuunneltua muutakin kuin klassista

“Nog är världen trötter och nog är världen grå,
men liten fågel han sjunger väl ändå,
bara en liten visa.
Så skall människan göra när sorgen faller på.
Glädjen blir större och sorgerna blor små,
små de äro.”

(“Nog är världen trötter”, fritt efter Kersti Jakobsson som hade den efter Erik Mores mor från Heden nära Falun, Dalarna)

Uimakoulua

Niinan tiukkoihin proggistreeniaikoihin aukeni tälle illalle sellainen lauliksenmentävä kolonen – ja mua ei tietenkään tarvinnut kahta kertaa houkutella tunnille Tai kahdeksihan se sitten venyi taas kerran, kun vauhtiin päästiin… Hieman mietin ennen tuntia, että oliko sillä vuorokauden pikataudilla jotain vaikutusta ääneen, mutta onneks ei. Laulu sujui oikein hyvin.

Meillä oli tänään “uintiteema”, tai ehkä paremminkin kellumisvisioita. Että pään pitää pysyä tasaisesti pinnalla huolimatta siitä kuinka syvää jalkojen alla on. Jos ei skarppaa, niin joutuu umpsukkeliin ja saa vettä suuhunsa. Ja mitä tahansa siellä pinnan alla tekeekin, niin se ei sinne pinnalle näy. En osaa näitä visioita sanallisesti sen tarkemmin selvittää, mutta mulle toimivat oikein hyvin. Ja kukin lukija voi sit kans itse tykönään miettiä, miten “selkäsammakon” uiminen tähän kaikkeen liittyy. Liittyy kumminkin, sen verran voin kertoa.

Vedettiin tällä kertaa Fiordiligin ja Dorabellan duettoa yhdessä ja vitsit, että olikin hauskaa. Molemmilla. On jotenkin niin mahtavaa päästä laulamaan itseään paremmassa seurassa (vrt. myös esim. viime torstai ja oopperaluokkailut – vinkvink ja terveisiä vaan mun ihanille duettopareille!!) – sitä tulee venyttyä itsekin pykälää isommalle vaihteelle ihan sujuvasti siinä “imussa”.

Ja kuten tavallista, kotiuduin tunnilta taas täynnä energiaa. Ilta sujui sisko-Kirsin kanssa hurpatellessa ja tulevaisuuden yhteismusisointisysteemejä visioidessa. Hän on täällä pääsykoekeikalla, huomenna tiukka tikistys edessä. Siskolla siis, ei mulla. Mä vaan pidän peukkuja. Meidän piti kattoa jotain teoriajuttuja yhdessä, mut se sit jotenkin jäi sen kanasalaatin varjoon (lue: mulla on edelleenkin ne perjantain teorialäksyt tekemättä…) No, onhan se torstain ja perjantain välinen yö vielä tulossa…

Mutta että miten mä niiiiiin tykkäänkin tuosta laulamisesta.
Ihan pakko oli vaan sanoa se jälleen kerran

Sisulla…

Väänsin viime yönä teoriakurssin kotitehtäviä puoli kahteen saakka yöllä. Jee… Ei todellakaan se kaikkein otollisin vuorokaudenaika opiskella – varsinkaan, jos on jo valmiiksi kuluneesta viikosta ihan töttöröö. Mutta minkäs teet, tämä viikko vaan sattui olemaan hyvin opiskelu-epäystävällinen ja sen kanssa on elettävä. Loppusuoralla tässä mennään joka tapauksessa: yksi kerta enää ennen loppukertausta ja tenttiä – hehe.

Kaikkien ennakko-oletusten vastaisesti tän päivän opiskelut sujuivat hyvin. Kiitos moninaisten kofeiinipitoisten juomien sekä Sisu-pastillien (niillä oli ehkä lähinnä psykologinen merkitys, mutta pääasia, että tepsivät). Iltapäivästä porukka tosin alkoi olla aika hysteeristä opettajia myöten, se lienee merkki teoriayliannostuksesta. Ensi viikolle tuli taas läjäpäin lisää läksyjä, mutta niiden kimppuun en jaksanut vielä käydä. Katotaan vaan, niin se on taas se edeltävä yö, kun niitä väännetään… Miksköhän sitä ei vaan koskaan opi..?!

Hyvät hytinät

Syksylle suunnitellun Mozart-konsertin ekat treenit sattuivat sit olemaan tänään – kun meikäläinen on muutaman vuorokauden hektisestä työnteosta ihan himmeässä mielentilassa (huolimatta melkoisesta kahvin yliannostuksesta…). Et ihan silleen just mahtava olotila kiekua Dorabellana menemään tosta noin vaan, ilman sen kummempia verryttelyjä..!

Mutta minuunhan laulamisella on yleensä varsin piristävä vaikutus – niin tälläkin kertaa. Kummasti sitä vaan innostui ja havahtui vihannesolotilastaan – varsinkin kun pääsi vetämään duettoja niin hyvien tyyppien kanssa. Mulla oli jo etukäteen vähän sellainen hytinä, että Tanjan kanssa meillä voisi synkata aika hyvin yhteen. Ja olin ihan oikeassa hytinöineni, Cosi-duetto oli “meininkiä ensi laulamalta” vai miten sen nyt hienosti sanoisi – huolimatta siitä, että oltiin vissiin ihan yhtä virkkumieliä molemmat… Arvatkaas vaan, mitä se tulee olemaan sitten syksyllä

Laulamisen lisäksi treenit sisälsivät just sopivasti nauramista, villiä primavistailua sekä vielä villimpiä säestysviritelmiä… tästä on hyvä jatkaa!

Lauluenergialatausta

Kylläpä oli jälleen päivän ehdoton kohokohta tuo laulutunti! Sattui juuri sopivaan saumaan katkaisemaan hektisen työpuurtamisen (katkaisemaan nimenomaan, koska jouduin poikkeuksellisesti jatkamaan hommia vielä iltamyöhään saakka…) ja sain samalla ladattua patterini lauluenergialla. Muuten en olis varmaan näin pitkälle jaksanutkaan…

Päivän laulufilosofiapläjäys tuli tänään taas jonkun tekniikkatreenin yhteydessä: “Äänen pitää koko ajan virrata ja muuttua pysyäkseen samanlaisena”. Ja uskokaa tai älkää, niin vinha totuus on tämänkin takana. Sitten oli puhetta leukasaranoista ja vokaalien intonaatioiden sijainneista ja vaikka sun mistä. Tunti mennä viuhahti ihan älyttömän nopsasti ja tuntui, että piti lopettaa just siinä vaiheessa, kun olis vasta päässyt kunnolla vauhtiin..!

Oli hyvä laulupäivä. Muutamat harjoitukset kajahtelivat oikein komeasti (ja Niinan piti oikein kysyä, että “mikset sä aina vois laulaa noin..?!?”. Niin, erittäin hyvä kysymys. Sitä piti oikein ihmetellä itsekin… Nimittäin silloin, kun kaikki on kohdallaan, laulaminen tuntuu vaan niin paljon helpommalta – ja kuulostaa niin paljon paremmalta… Dorabellailua jatkettiin, tällä kertaa yhden dueton merkeissä. Vaikutti lupaavalta, joten oltiin asiaankuuluvasti intotäpinöissä molemmat. Tästä sit taas jatketaan. Niinalla on nyt hetken verran hurjat säpinät yhden proggiksen kanssa ja aikataulut ihan mahdottomanoloiset, mutta hän lupasi yrittää mahduttaa mun laulikset kumminkin johonkin saumaan. Taitaa tuntea mut jo niin hyvin: liian pitkä väli laulutunneilla ja mä kiipeilen ahdistuksissani seinille! Mun ajanlaskussanihan siis viikkokin on jo melkein sietämättömän pitkä aika odottaa seuraavaa tuntia… Ja on tässä onneksi muitakin laulutreenejä tulossa ahdistusta helpottamaan Ja sitä teoriaa riittäisi myös opiskeltavaksi – kotitehtäviä on lauantaille ihan vaikka muille jakaa….