Niinan tiukkoihin proggistreeniaikoihin aukeni tälle illalle sellainen lauliksenmentävä kolonen – ja mua ei tietenkään tarvinnut kahta kertaa houkutella tunnille 
Tai kahdeksihan se sitten venyi taas kerran, kun vauhtiin päästiin… Hieman mietin ennen tuntia, että oliko sillä vuorokauden pikataudilla jotain vaikutusta ääneen, mutta onneks ei. Laulu sujui oikein hyvin.
Meillä oli tänään “uintiteema”, tai ehkä paremminkin kellumisvisioita. Että pään pitää pysyä tasaisesti pinnalla huolimatta siitä kuinka syvää jalkojen alla on. Jos ei skarppaa, niin joutuu umpsukkeliin ja saa vettä suuhunsa. Ja mitä tahansa siellä pinnan alla tekeekin, niin se ei sinne pinnalle näy. En osaa näitä visioita sanallisesti sen tarkemmin selvittää, mutta mulle toimivat oikein hyvin. Ja kukin lukija voi sit kans itse tykönään miettiä, miten “selkäsammakon” uiminen tähän kaikkeen liittyy. Liittyy kumminkin, sen verran voin kertoa.
Vedettiin tällä kertaa Fiordiligin ja Dorabellan duettoa yhdessä ja vitsit, että olikin hauskaa. Molemmilla. On jotenkin niin mahtavaa päästä laulamaan itseään paremmassa seurassa (vrt. myös esim. viime torstai ja oopperaluokkailut – vinkvink ja terveisiä vaan mun ihanille duettopareille!!) – sitä tulee venyttyä itsekin pykälää isommalle vaihteelle ihan sujuvasti siinä “imussa”.
Ja kuten tavallista, kotiuduin tunnilta taas täynnä energiaa. Ilta sujui sisko-Kirsin kanssa hurpatellessa ja tulevaisuuden yhteismusisointisysteemejä visioidessa. Hän on täällä pääsykoekeikalla, huomenna tiukka tikistys edessä. Siskolla siis, ei mulla. Mä vaan pidän peukkuja. Meidän piti kattoa jotain teoriajuttuja yhdessä, mut se sit jotenkin jäi sen kanasalaatin varjoon (lue: mulla on edelleenkin ne perjantain teorialäksyt tekemättä…) No, onhan se torstain ja perjantain välinen yö vielä tulossa…
Mutta että miten mä niiiiiin tykkäänkin tuosta laulamisesta.
Ihan pakko oli vaan sanoa se jälleen kerran
