Oli sellainen “ison äänen päivä” tänään. Tai jotenkin tuntui siltä, että se halusi venytellä itseään ihan kunnolla, kun olosuhteet sattuivat olemaan otolliset ja asiat vaan loksahtelivat paikoilleen. Tunti sujui siis oikein hyvissä merkeissä ja olisin voinut taas vaihteeksi laulaa ihan miten kauan vaan, kun ei tuntunut missään. Tai siis tuntui, mut hyvältä.
Mahler alkaa istua ihan kivasti eikä enää tuu sellainen hengenlähtöolo. Sen lisäksi painiskelimme Marchesien parissa, so far ne tuntuvat ihan järkeenkäyviltä ja kunkin “juju” on löytynyt vaikeuksitta. Sitähän ei sit tiedä mitä kaikkea sieltä on vielä tulossa… mut ei niitä resitatiiveja ainakaan 
Sunnuntaina olin märkääkin märemmässä kelissä Olavinlinnassa Mustakallio-laulukilpailuja kuuntelemassa. Taivaat tuntuivat oikeasti repeävän ja sitä vettä vaan tuli ja tuli – ennen, jälkeen ja aikana. Oli pakko ostaa uus sateenvarjo, koska moista kapistusta ei ollut tietenkään mukana (en enää unohtele sateenvarjojani sinne tänne – vaan unohdan ne heti kättelyssä kotiin…). Kilpailua oli jännä seurata katsomosta käsin ja kun olin ihan itsekseni liikkeellä, siinä samalla ehti ajatella ja mietiskellä yhtä sun toista. Vanha tuttu ikäkriisi ja menneiden “jossittelu” nosti taas päätään – päälle kolmikymppisenä kun moiset kilpailut saa unohtaa aivan tyystin ja tykkänään, sitä on jo ihan liian vanha… Toisaalta, en tiedä olisinko ikinä uskaltanut mihinkään edes yrittää. Ja sitäpaitsi Niina lohdutteli, että tällaiset munlaiset “ei-todellakaan-lyyrinen-sopraano”-tyyppiset äänet eivät oikeasti edes kypsy kovin aikaisessa vaiheessa. Niin, ei pitäis jossitella…
Mutta ihan oikeasti hienoja esityksiä ja tulkintoja kuultiin monta (olis toki ollut mukava, jos mukana olisi ollut mezzojakin…). Huomasi jälleen kerran, että silloin, kun laulaja laulaa omalle äänelleen, persoonalleen ja taidoilleen sopivaa kappaletta, lopputulos voi olla ihan karvatpystyynnostattavan upea.
