Estradin puolella ja toisella

Aamun Hesaria lueskellessani bongasin “minne mennä” -sivuilta konsertin, jossa esiintyi myös Essi, yksi mezzo-suosikeistani. Olen onnistunut missaamaan hänen esiintymisiään n kappaletta milloin mistäkin syystä, mutta nyt päätin urmistautua – sillä edellytyksellä, että omista Mozart-treeneistäni sinne suinkin ennätän.

Ja ennätinkin, kun muu porukka oli niin ihanan joustavaa aikataulujen suhteen. Yleisöä oli paikalla ihan säälittävän vähän, mutta itse ainakin nautin konsertista ihan koko rahan edestä. Essin esittämien Debussyjen lisäksi etenkin Lisztin pianolle sovittama versio Danse macabresta upposi meikäläiseen. Ja Essiä oli ihana kuunnella ja katsella, kuten aina. Ja siinä samalla miettiä, että josko edes puoleen siitä joskus itse yltäisi…

Ennen Mozart-treenejä ennätin treenata hetken kotona – ja varmistella siinä samalla, että kaikki naapurit ovat varmasti heränneet sunnuntaitansa viettämään… Dorabellan osuudet tän päivän duetoista menivät aivan omilla sanoilla, koska tetran keskittymiskapasiteetti meni tänään esitystekniseen improvisointiin. Oh well, onhan tässä vielä muutama viikko aikaa saada hommat kohdalleen.

Ulkoilmaoopperaa

Voi, miten taas odotinkaan laulutunnille pääsyä työpäivän päätteeksi..! Oli taas sellainen päivä, että pää todellakin kaipasi sitä nollausta, mikä lauluvaihteelle vaihtaessani väistämättä tapahtuu. Niin tänäänkin. Pari tuntia mennä hujahti kuin huomaamatta! Sinä aikana ehdittiin tosin laulamisen ohella vähän puhuakin, omat ja puolen maailman asiat laulamiseen liittyen.

Tällä kertaa oli Stravinskyn Pastoralen vuoro. Niissä yhteyksissä seikkailimme mielikuvissa Siperian aroilla, paimenten nuotiotulien ja tähtien välkkyessä pimeydessä… Ällistyksekseni jälleen huomasin, miten kappaleen soiminen saattaa olla yhdestä puolisävelaskeleesta kiinni – että se puolikas (niin pieni intervalli kuin onkin) oikeaan suuntaan saattaa saada koko jutun kuulostamaan merkittävästi paremmalta..! Ja tietysti päinvastoin… Että jos jollakulla lukijalla sattuu olemaan ko. biisin nuotit F-duurissa, niin let me know – sellaiset on nyt haussa.

Tunnilta ennätin vielä kuuntelemaan loppuosan Puccinin “Lännen tytöstä” Senaatintorille täksi illaksi pystytettyyn väliaikaiseen oopperakatsomoon. Idea tällaisesta ulkoilmaoopperasta oli kiva – varsinkin, kun sateisen viikon päätteeksi malttoi olla tämän illan satamatta. Äänentoisto tosin oli melkoisen lujalla (en ymmärrä miksi muka täytyi olla…?), mut onneksi oli korvatulpat mukana. Ne korvissa, huppu päässä ja kaulahuivi pehmusteena kylmällä kiviportaalla kelpasi kuunnella ja katsella.

Liikutusta

Kyllä on kuulkaas laulettu taas tuolla kotikonnuilla itäisessä Suomessa siihen malliin, että yleisön joukossa vuodatettiin liikutuksen kyyneleitä lähestulkoon ämpärikaupalla. Meidän synttärikonserttimme oli siis jymymenestys, osui ja upposi kuulijoihinsa ihan täysillä

Ehdimme vetäistä konserttia edeltävänä iltana kenraaliharjoitustyyppisen parin tunnin treenin viime hetken säätöineen. Esiintymistila oli onneksi akustiikaltaan ihan otollinen, joten ihan siellä mielikseen lauleskeli – vaikka olikin sellainen “hitaasti-lämpenevän-äänen-päivä”. Lauantai-aamu meni ihan tyystin ääntä availlessa, itseään esiintymiskuntoon säätäessä, nuotteja järjestellessä sekä juontoja improvisoidessa. Kun ehdimme konserttipaikalle, siellä ensimmäiset innokkaat olivat paikkojaan varailemassa jo ennen meitä…

Mutta kuten sanottua, kaikki meni hyvin ja saimme ylenpalttista suitsutusta konsertin päätyttyä. Itse toki löysin omasta suorituksesta paljonkin paranneltavaa, mutta olin silti ihan tyytyväinen. Ja noin vastaanottavaiselle yleisölle on kiva käydä aina silloin tällöin esiintymässä – tuntuu ihan siltä kun osaisikin oikeasti jotain

Sunnuntaina lupasin isälle lähteä mukaan kirkkoreissulle laulamaan. Tuli taas melkoisen ex-tempore-tyyppinen veto, kun vielä kotoa lähtiessä ei ollut mitään tietoa mitä laulaisin… No, onneksi vanhoista tutuista löytyi riittävän soveliasta laulettavaa ja täydestä nekin sit menivät.

Tän päivän tunnilla jatkettiin sen Höltön kipaleen parissa. Nyt alkaa jo sävelkulut olla suunnilleen hallussa, seuraavaksi pitäisi keskittyä lukemaan sit kaikkia niitä esitysteknisiä merkintöjä sieltä seasta – toistaiseksi niihin keskittymiseen ei vielä energia ole riittänyt. Mut siitä tulee varmaan hyvä biisi mulle, tuntuu jo ihan siltä.

“Laula keskellä itseäsi”

Ja lauluharjoitukset sen kun jatkuvat. Tunti oli poikkeuksellisesti jo tänään, kun viikonloppu hurahtaa taas reissussa, perjantain ylityövapaalla jatkettuna. Se alkuviikosta tehty äänen uusi soundilöytö oli läsnä tänäänkin, ainakin paikka paikoin. Päivän mielikuvaharjoituksissa piti olla ihan koko orkesteri. Ja löytää syvyyttä ja leveyttä molempia vähintään yhtä paljon.

Käytiin sen Höltön kappaleen kimppuun ja se vaikutti oikein mielenkiintoiselta. Sellaiselta sopivan ufolta, josta tulee varmaan hyvä. Sit joskus  kun mä sen opin…

Elastinen koneisto

… sanoi mulle tänään se hieroja, joka mua vatvoi ja vanutti koko voice massage -lahjakorttini edestä

Sain siis vihdoista viimein puhis-lahjani käytettyä, ennen “viimeistä käyttöpäivää”. Olin kuulemma tosiaankin harvinainen potilas, koska mulla ei vaan ollut mitään erityistä vaivaa valiteltavana millään osastolla. Päädyttiin sit sellaiseen perusrentouttavaan ja avaavaan hierontaan, ilman että jyystetään kurkunpäätä tai suun sisäpuolelta. Ääntöväylän liepeitä käytiin siis läpi etu- ja selkäpuolelta, niskaa ja vähän naamaa ja leukaperiä ja päätä. Ja kuten sanottua, hieroja totesi, että laulukoneisto tuntuu tosiaan olevan hyvässä kunnossa, ei mitään kiristyksiä tai epätasapainoisuuksia tms. Se on tietysti hieno juttu.

Kokemus oli joka tapauksessa ihan mieltäylentävä ja “avartava”, kenties nyt tulee mentyä kokeilemaan tuotakin uudestaan, jos sattuisi jotain vaivaa ilmaantumaan.

Sain viikonloppua varten käsiohjelman ja käännökset tehtyä, nyt pitäis vielä kattoa vähän noita laululäksyjä. Se suomalainen on varsin mielenkiintoista solfattavaa….

“Jotain”

Töissä oli taas vaihteeksi sellainen “säätö kertaa sata” päivä, joten laulutunnille lähtiessä oli adrenaliinitasot ihan kohillaan… Totesin tosin lähtiessäni kollegoille, että onneksi tässä elämässä edes joku asia vaan pysyy ja paranee – ja se on laulaminen. Sillä on vaan meikäläiseen ihmeellinen vaikutus – niin tänäänkin: tunnilla keskityin vaan ja ainoastaan itse asiaan ja sen jälkeen olin taas kuin uusi ihminen.

Tunnilla äänelle tapahtui jotain. Liittyen laatuun ja siihen miltä se kuulostaa. Siitä tuli vaan vielä enemmän ‘mä’ ja mun ääni, sellainen tumman-samettisen-metallinen, jota on peräänkuulutettu jo kauan. Joku ‘juttu’ äänessä on ilmeisesti tehnyt tuloaan jo jonkun aikaa (= josta johtuu se tunne, että oon ollut vähän vaiheessa) ja tänään se vaan loksahti paikoilleen ihan varoittamatta jonkun harjoituksen tai mielikuvan myötä. Olisittepa vaan nähneet Niinan naaman, mitä ilmeisimmin se jotain on jotain oikein hyvää Saa nähdä tuliko se ‘juttu’ ihan olemaan vai näyttäytyikö vaan – joka tapauksessa se on nyt todistetusti olemassa. Mielenkiintoista joka tapauksessa. Hyvin mielenkiintoista! Kestävyystreenitkin ovat tuottaneet tulosta: tänään ääni jaksoi ne kilometrin mittaiset luritukset ihan noin vaan (vrt. viime perjantai, jolloin tein kuolemaa jo puolimatkassa…).

Uusia biisejä tuli taas tutusteltaviksi: uudempaa suomalaista, Stravinskya ja Purcellia. Tänään tosin mentiin vielä (tällä pykälän verran päivitetyllä äänellä) sitä Mahleria, joka on kiva sekoitus ah-aina-yhtä-ihanaa matalalla keskialueella pyörimistä, pitkiä juoksutuksia ja voimaa vaativia nousuja. Mutta se sujui!

Halki-poikki-ja-pinoon

Viikonlopun aikana väsäiltiin kasaan konserttiohjelmaa tulevan viikonlopun synttärikonserttia varten. Lähinnä siltä pohjalta, mitä biisejä olisi jo ainakin “puolivalmisteina” olemassa ja esitettyinä… Alun epämääräisestä kaaostilanteesta sit vaan jotenkin päästiin liikkeelle ja sunnuntaihin mennessä ohjelma oli kasassa. Ja treenattunakin, siinä määrin kuin tässä ajassa kaikelta muulta ohjelmalta ennätti. Loput pistetään kasaan sit kenraalissa

Tänään työpäivän päätteeksi oli vuorossa taas Mozart-sessio. Ihan ok jamassa tuntuu kappaleet olevan omalta osalta, ei siis hätää. Se on aina vaan se käyntiinlähtö kun tökkii, jos ei ehdi yhtään ääntä availla.

Hidas sytytys…

… oli laulutunnilla tänään. Äänen käyntiin saaminen oli työn takana, mutta armoa ei annettu. Eikä myöskään pyydetty, ei sen puoleen. Toisin oli viime viikolla, kun kaikesta laulamisesta ääni tuntui olevan auki koko ajan. Se olis niin paljon kivempaa! Mutta siitäpä se sit taas lämpeni ja alkoi vähitellen tottelemaan ilman ylimääräisiä ärräpäitä.

Nyt on ne ekat kymmenen Marchesit käyty läpi ja marginaalit on roipelleltu täyteen jännittäviä ohjeistuksia itselle. Niiden pariin epäilemättä vielä palataan sitten jonkun ajan päästä, mutta seuraavaksi siirrytään taas tekemään ohjelmistoa. Jännityksellä odottelen mitä ens viikolla eteen pläjähtää…

Virrat vähissä

Romahdus sieltä sunnuntai-illan fiilistelyistä takaisin “jalat-maassa-arkeen” tapahtui aika nopsasti. Maanantai-aamuna kellon soidessa sängyn pohjalta mönki melkoisen nuupahtanut Neiti Kesäheinä. Meni töihin ekaa päivää loman jälkeen ja oli jo melkein ihmisraunio siinä vaiheessa, kun Mozart-treenit alkoivat työpäivän päätteeksi – edes se, että söin puolet Tanjan eväistä, ei riittänyt nostamaan energiatasoja edes normaaleiksi. Se oli jotain ihan kamalaa… Ääni ei halunnut aueta enää ollenkaan ja duetot olivat vain kalpeita haamuja edellispäivän esityksistä. Mutta ehkä ensi kerralla sitten omien akkujen lataus on hieman paremmassa jamassa.

Lauluputki jatkui vielä tänäänkin lauliksella. Ilmasto-olosuhteet Niinan luona lähentelivät trooppisia lukemia ja hiki valui pitkin selkää jo ensimmäisten harjoitusten kohdalla eikä sitten laantunutkaan ennen tunnin loppua. Päivän piristykseksi – ja ihan kaikella rakkaudella – Niina pisti mut laulamaan tripla-annoksen niitä kromaattisia ihanuuksia sekä sellaisia korkeuksia, jotka ovat ainoastaan lepakkojen, delfiinien ja laulunopettajien kuultavissa… Pakollisista Marcheseista on enää yksi jäljellä, katsotaan mitä jännää keksitään laulettavaksi sen jälkeen. Hytinät olivat kuulemma osastoilla “oopperaa ja pohjoista”. Mulle käy.

Voittajaolo

Huh. Niin sitä vaan selvittiin tästäkin päivästä ja nyt on ihan voittajaolo. Sellainen itse-itsensä-voittaneen. Vaikka aamulla tuntui vielä olevan pussit silmien alla ja limat kurkussa ja esiintymisvaatteet rutussa, siitä sitä vaan ponnistettiin kohti päivän haasteita ja nyt on konsertti onnellisesti takana.

On hieno tunne, kun tietää pystyneensä liikuttamaan edes jonkun kuulijan ihastuksesta kananlihalle. Sehän se on koko jutun jujuna: esiintyvä taiteilija ei vaan voi olla ilman sitä yleisöä ja kuulijaa, jolle esiintyä! Ja tällaisten onnistuneiden esiintymisien jälkeen sitä taas muistaa miksi mä tätä hommaa teenkään. Tokihan omassa suorituksessa oli vielä montakin sellaista kohtaa, joihin en ole tyytyväinen ja jotka ensi kerralla toivottavasti teen toisin (= paremmin), mutta olosuhteet huomioon ottaen pitää olla tyytyväinen. Ope R viisaasti sanoikin, että vasta sitten, kun itse uskoo ääneensä ja taitoihinsa, pystyy vakuuttamaan muutkin. Totta varmasti joka sana. Terveesti kriittinen toki voi ja pitääkin olla, mutta jos ei osaa vakuuttaa itseään, ei voi vakuuttaa muitakaan. Siinäpä ylikriittiselle itseään piiskaavalle perfektionistille pureskeltavaa…

Marcellossa oli tänään ehkä enemmän asennetta kuin tekniikkaa, mutta kenties saan ne balanssiin sitten joskus, kun teen siitä sen bravuurikappaleeni. Sellaista siitä nimittäin uumoiltiin tulevaksi. Hyppy niistä hytinöistä kreivittären lirkutuksiin oli melkoinen, mutta menihän se, kun oli mentävä. Ja vielä kuulostikin kuulemma jumalaisen kauniilta – jes! Pyykit-nyytit-yhteisnumerossa en tainnut laulaa alun jälkeen yhtään sanaa oikein, mutta hytkyin ehkä vakuuttavasti epärytmissä (mun rooli oli olla pihalla ja sitä olin ihan takuulla). Nocturne kukkakimppuineen upposi yleisöön kuin häkä ja Fiordiligin ja Dorabellan duetto melkein tiputti opet penkiltä lattialle. Ihan vaan siksi, että nauroivat niin paljon

Oli hauska kuulla kommentteja niiltä tutuilta kuulijoilta, jotka eivät olleet aikaisemmin kuulleet mun laulavan. Liikuttavin heistä oli kenties kummitätini, joka oli tohkeissaan ja onnesta sykkyrällä soittanut isälle ja äitille heti konsertin jälkeen ja hehkutellut oikein kunnolla.

Konsertin jälkeen pidettiin oikein perusteellinen palautesessio. Oli hienoa saada niinkin hyvää palautetta ihmisiltä, jotka eivät mua entuudestaan tunteneet. Rakentavaa kritiikkiä kehittämiskohteista (ne hiton konsonantit ja tietyt laulutekniset jutut…) ja toki ruusujakin: “lavasäteilystä”, monipuolisuudesta; siitä, että tiedän mitä tahdon sanoa ja tehdä laulaessani ja nopeaoppisuudesta (vaikka olenkin tetra, niin jotain asioita pystyn näköjään nappaamaan nopeasti käytäntöön). Kehuja tuli myös yleisöltä, niin paljon ja ihan yllättäviltäkin tahoilta, että melkein punastuttaa.

Paitsi, että juuri nyt ja juuri tällä hetkellä päätin, että olen ne ansainnut ja saan niistä nauttia.

Vaikka kurssi loppuikin, laulaminen ei. Seuraavan konsertin treenit on jo huomisiltana ja tiistaina taas laulutunti – nyt niiden rinnalla pitäis sit vaan jaksaa tehdä töitäkin… Sitä mesenaattia odotellessa…