muhimista

Hieman oli taas tetrailua (= muistan yhden asian kerrallaan. ehkä.) ilmassa, mutta muuten laulis sujui aika hyvin. Kuningasvokaali A:n intonaatio on “never-ending-subject”, aina sen kans riittääkin töitä – aina… Mun erikoistaitoni tuntuu olevan ko. vokaalin laulaminen sen tuhannella eri “fontilla” – kun Niinalle se yksi oikea riittäisi. Huokaus. Vakiotekniikkasatsin rinnalle on tullut taas vaihteeksi asia “messa di voce”, jonka harjoittelu on hyvinkin vaiheessa. Ja tulee varmaan olemaankin ihan jonkun aikaa… Se, että meikäläisestä lähtisi sellainen hyvin pieni ja hyvin ytimekäs ääni, ei tosiaankaan tapahdu ihan tosta noin vaan!

Palattiin Bernsteinista hetkeksi takaisin setä-Wolfin viululaulun pariin. Ja niin käsittämätöntä kun se onkin, kyseinen kappale oli harpannut äänellisesti ja teknisesti huimasti eteenpäin – ilman, että olen sitä edes viimeaikoina ehtinyt laulaa! Oli tapahtunut taas joku merkillinen, alitajuinen muhimisreaktio. Niin kauan kuin tulos on plussalla, niin mulle käy kyllä! Tämänpäiväisessä versiossa äänen sävy ja väri olivat kuulemma just sopivia tähän biisiin. Toivottavasti mä muistan vielä ensi kerralla miten mä tänään lauloinkaan…

väristyksiä

Niitä oli ilmassa illan laulutreeneissä, kun kahlattiin läpi tulevan “kauheimpien laulujen” konserttimme ohjelmistoa. Oli melkoisen hurjaa tavaraa, sekä sanoin että sävelin..! Niistä aineksista saadaankin melkoinen soppa keitettyä – tulkoon kuuntelemaan, ken uskaltaa.

Mä onnistuin jotenkin jättämään – vaan ja ainoastaan… – kaikki nuottini kotiin treeneihin lähtiessäni. Ihan just great… Täällähän nuo odottelivat, syyttävän näköisinä, siinä siistissä läjässä, jonka unohdin laukkuuni napata. Onneksi olin muistanut toimittaa pianistille nuotit jo etukäteen ja niitä sit olan yli kurkkelehdin. Ettei primavista-osuus tältäkään kertaa olisi tyystin jäänyt välistä, sain yhden uuden Rautavaara-pläjäyksen eteeni. Ja taisin mennä lupaamaan, että laulan sen kans sit konsertin tullen Ja toki laulankin ihan mieluusti, se oli hyvä biisi ja Rautavaara on rautainen setä.

Aamupäivällä kahlasin epätoivon vimmalla läpi sitä 1800-luvun Suomi-osastoa ohjelmistoa varten. Enkä voi sanoa kuin että voi miten paljon niihin aikoihin on sävelletty lauluja, jotka ei oo mun juttuja… Lonttauksen tuloksena oli kuitenkin jokunen “ehkä”, joita vois kattoa hieman tarkemmin. Mun tuurilla ne on tietty sit jotain diplomitason biisejä, en lainkaan ihmettelisi – mun maku on just sellainen: ei korreloi välttämättä mitenkään omien nykyisten taitojen kans. Onneksi se ei ole ihan päivänpolttava juttu just nyt, mutta tulee eteen jossain vaiheessa i alla fall.

Eilen puolestaan seikkailin pitkin poikin Rossinin “L’Italiana in Algeri” -oopperan partsikkaa, sieltä otetaan tod.näk. jotain ensemble-osuuksia oopperaluokkalaisten kans työstettäväksi. Sen herran tuotannossa noita kivoja kadensseja sit riittää – huh!

Taisto laantui

Huh helpotusta. Se tiistainen taistelupäivä oli onneksi ohimenevä sellainen. Tänään olin taas yhtä ääneni kanssa ja tunti meni oikein tosi hyvin Paikkapaikoin jopa niin hyvin, että tuli olo “Oho, oliko se muka noin helppoa..?” – sillä sitähän se sit loppujenlopuksi on, kun kauhean väännön jälkeen saa kaikki liikkuvat osat loksahtamaan paikoilleen. Yhtä aikaa…

Bernsteinin ohella juteltiin hieman sen seuraavan kurssin suoritusaikataulusta. Hypoteettinen oletusarvo on, että joskus ens vuoden syksypuolella – jos en nyt intaannu johonkin käsittämättömiin edistysharppauksiin. Niinan tyylillähän nimittäin tutkinto mennään tekemään vasta siinä vaiheessa, kun lautakunnalta voi realistisesti odottaa vähintään kiitettävää ja on tavallaan menty jo yli sen tavoitetason. Which suits me fine. Mutta sieltä huhtikuulta olen kuulemma kuitenkin mennyt äänellisesti huikeasti eteenpäin – mikä on mahtava juttu.

Viikonlopulle on tiedossa Rossinia, “kauheita lauluja” ja Suomi-osaston penkomista…

Niin ja hei, TÄÄLTÄ voi käydä katsomassa kuvia viime viikonlopun Mozart-konsertista. Ilmeet kertovat paljon…

Äh…

Olipas taas vaihteeksi sellainen taistelevan mezzon päivä… En tiedä johtuiko se eilisestä tenoririekkumisesta (jota Niina ei missään tapauksessa suositellut noin pitemmän päälle… eipä silti, että mulla olisi mitään aikeitakaan sellaiseen!) vai viikonlopun Mozart-urakoinnista vai työstressistä vai mistä, mutta kunnollisen äänen aikaansaaminen tuntui olevan kiven takana eivätkä energiatehot olleet ihan täysissä lukemissa. Ei sen kummempaa, ei vaan ollut normaalin hyvä päivä. Ärsyttävää silti…

Päätin jo, että ens kerta menee paremmin

oopperaa ja vielä vähän lisää oopperaa

Tskädäm. Hengissä ollaan edelleen

Lauantai meni sit oikeastaan kokonaan Mozartille, kuten tuolla kuulumisblogin puolella vierailleet jo tietävätkin. Aamupäivään mahtui viime hetken sanojen opettelua (tai vaihtoehtoisesti lunttilappujen värkkäilyä – kirjoitin mm. yhden kohtauksen sanat tekstiviestinä itselleni kun hääräilimme siinä kännyköiden kans…), tukan ja naaman vääntelyä tasapuolisesti, esiintymisromppeiden pakkaamista, äänen lämmittelyä ynnä muuta ynnä muuta.

Viime hetken treeneissä ehdin vielä mokailla omissa osuuksissa ees- ja taas ja vaikka miten päin, mutta kun konsertti alkoi, meillä oli esiintyjien keskuudeessa sellainen positiivinen joukkohurmos päällä, että tsemppasimme kaikki oikein viimeisen päälle kunnolla. Ja itse konserttihan sujui siis tosi hienosti! Tietysti siellä kaikenlaista pientä sattui ja tapahtui, mutta kun kaikki paikkailtiin sujuvasti pokalla ja sanattomassa yhteisymmärryksessä, niin yleisössä tuskin kukaan huomasi mitään. Eivät meinanneet lakata taputtamasta ollenkaan ja kiitoksia on sadellut puolelta ja toiselta pitkin viikonloppua. Kaikille jäi siis oikein hyvä fiilis päällimmäiseksi! Itse tietysti muistan erityisen suurella lämmöllä Fiordiligi-siskojani sekä Susannaani – kiitos, kun lauloitte kanssani, olette ihania!!

Eilisen lepuuttelin ääntäni, mutta tänä iltana olikin sit taas oopperaluokan treenit. Duettoparini oli harmikseni tänään poissa, mutta onneksi löytyi paikkaajia Don Giovannille. JA ettei illasta olisi ekstra-jännitystä puuttunut, mä päädyin tuuraamaan poissaolollaan myöskin loistanutta tenoriamme ja solfaamaan Ferrandon osuuksia miesten tertsetosta! Debytoin siis vaihteeksi tenorina, vitsit mikä monilahjakkuus mäkin olen… Että näin meillä. Sain kyllä kanssalaulajilta ja opettajalta jälleen ‘respectiä’ solfaustaidoistani Juteltiin vähän jatko-ohjelmistostakin, ilmeisesti ainakin Rossinia on luvassa seuraavaksi. Se on ihan jees.

“wuddit..?”

Olipas ihan älyn hyvä laulupäivä tänään..! Jotenkin vaan kaikki oli kohdallaan ja tekniikkatreeniosuus meni melkein lentäen läpi. Hämmentävää – toivottavasti tämä putki jatkuu vielä huomennakin, kun on se konsertti (yksi jos toinenkin on valitellut flunssaa ja röhää ja köhää – toivottavasti kaikki ovat huomenna tolpillaan)…

Kävimme sen uuden Bernsteinin, “Little Smaryn” kimppuun. Se on kyllä ihan tosiouto, mutta ehkä just siks niin ihana. Uusi tuttavuus meille molemmille – myös Niinalle. Hän oli vaan sattunut törmäämään ko. kappaleeseen ja olin kuulemma tullut heti mieleen, jostain kumman syystä (sen tyyliset kappaleet vaan ilmeisesti on mun heiniä…). Ja ensivaikutelmat olivat oikein innostavat, maltan tuskin odottaa, kun pääsen kokeilemaan sitä Samin kans.

Mulle pitää siis olla joko niitä eri sorttisia vinoutumia, riittävästi mahdollisuuksia esitykselliseen tulkintaan (nimim. “Ilmeilevä tuulimylly”…) – tai sit niitä suuria tunteita, dramatiikkaa, tulta ja tappuraa. Että siltä pohjalta tässä ohjelmistoa väännetään… ja kas kummaa, kun esim. sieltä 1800-luvun suomisäveltäjät osastolta puuttuu tavaraa (kaikella kunnioituksella heitä kohtaan!), se vaan ei ole ihan just se “mun juttu”. Tai sit mä en oo vielä löytänyt niitä oikeita biisejä, voihan se olla sitäkin.

Josko sitten vaikka yrittäis kerätä ajatukset, vaatteet ynnä muut rekvisiitat valmiiksi huomista varten…

Jokaisessa meissä asuu pieni lehmä…

… vai miten se yks mainos meni? Illan laulutunnilla oltiin Niinan kans molemmat ihan hervottomissa olotiloissa (muuten olisi hankalaa perustella, miksi mielikuvat siivekkäästä, kärpässilmäisestä metamorfoosi-lehmästä päällään seisovassa Aiffel-tornitalossa olisivat olleet millään tavalla relevantteja laulamisen – tahi minkään muunkaan järjellisen asian kanssa…). Mutta niin montaa asiaa laulamisessa on järjellä tai logiikalla tai fysiikan lainalaisuuksilla ihan turhaa yrittää perustella. Ne ovat sellaisia henkimaailman juttuja. Ja sitä paitsi nuo mielikuvat tepsivät. Niinä hetkinä, kun nauramiselta kykenin laulamaan…

Oli hyvä laulupäivä tänään. Hiiriä pyydysteltiin edelleen ja äänellisesti se kappale toimii mainiosti. Kuluneen viikon aikana Niinalle oli tullut  myös Bernstein-visio, jota yritän tässä hiljalleen sulatella. On taas sen verran jännittävää laulettavaa niin rytmisesti kuin melodisestikin, että sisäänajo saattaa kestää hetken… Mutta mikäs siinä, se on hyvä vaan, kun haasteita riittää!

Olipa kerran…

Olipa kerran oopperaluokkalaisten ensitapaaminen tälle syksylle. Tänään siis. Oli ihan hauskaa, tavata monta muutakin kaltaistani ihmistä, jotka saavat elantonsa ja toimeentulonsa jostain ihan muulta alalta, mutta laulavat sitäkin suuremmalla innolla vapaa-aikanaan. Koelauluista meitä oli mukaan hyväksytty kaikkiaa yhdeksän. Siitä mielenkiintoinen poppoo, että sopraanoita oli tasan yksi! Meitä mezzoja oli kaikkiaan neljä, erilaisia tosin kaikki (mä olen osastoa “korkea mut tumma”). Ja miehiä sit tasaisen ripotellusti loput.

Mä olin jollain käsittämättömällä tavalla onnistunut jälleen putoamaan infosähköpostilistalta: muut olivat saaneet jo viime viikolla ennakkotietoa biiseistä ja kokoonpanoista, kun taas meikäläinen mennä päräyttää paikalle ihan suoraan umpimetsästä… Jee. Näinhän siis kävi viime vuonnakin! No, mulle oli sitten kaavailtu lämmittelybiisiksi ryhmän toisen baritonin kanssa Zerlinan ja DG:n duettoa. En ole ko. kappaletta koskaan itse laulanut, mut onneksi se oli muuten hyvinkin tuttu, joten primavistailu ei tuottanut mitään ongelmia. Ja kun DG osasi omat osansa, klaarasimme tilanteen varsin kunniakkaasti. Pitääkin katsastella löytyisikö meille jotain muuta soveliasta laulettavaa syksyn ratoksi..!

Yksi Fitness-proggiksesta tuttu laulaja osui samalle kurssille. Hän ei ollut aiemmin kuullut mun laulavan soolona ja tuli sit treenien jälkeen ällistelemään, ettei tiennytkään mun olevan niin hyvä Mikäs siinä, mukava toki kuulla..!

Päiväannos Mozartia

Ja onpa taas tullut päivän annos Mozartia täyteen..! Meillä oli ensi lauantain konsertin yhdistetty läpimeno ja kenraaliharjoitus ja siinä puuhassa hurahti kevyesti kolmisen tuntia. Siihen sisältyi vakioannoksen verran säätöä (kuka tulee ja menee, mistä ja milloin), hektisiä vaatteidenvaihtosessioita, vakuuttavia pukuja ja ilmeitä ja tekemisen meininkiä.

Muutamat joukostamme olivat orastavan flunssan kourissa (toivoa sopii, ettei se vaan tartu ja leviä…), itse lauloin sanojen puolesta ihan mitä sattuu (en käsitä, kyllähän mun ne jo pitäis osata…) ja tempotkin olivat tänään erityisen rubatoja… Mutta paikka itsessään osoittautui laulamisen kannalta aivan ihanaksi. Laulu kuulosti ihan toiselta kuin harjoitusluokassa ja ääni tuntui kulkevan helposti. Tosin kun suht’ pieneen tilaan laitetaan monta isoäänistä ihmistä laulamaan yhtä aikaa, niin kyllähän siitä ääntä lähtee…

Mutta näillä eväin siis eteenpäin kohti keikkaa. Ja nyt nukkumaan…

Tetra hereillä

Tetran “attention-span” oli tänään aavistuksen pitempi kuin viimeksi. Tekniikkatreenit sujuivat melko mallikkaasti – sitten kun pääsin vauhtiin ja muistin pitää “töpselin seinässä” ja energiavirrat tasaisessa liikkeessä (plus siihen päälle tietysti ne kaikki muut muistettavat asiat, joita ei ole yksi eikä kaksi vaan aika monta…). Mutta kivaa oli..!

Wolf-osastolla jatkettiin ja kokeiltiin vaihteeksi mitä hiirenpyydystyslaululle kuuluu. Ja oikein hyvää kuului – se sujui aika lupaavasti (ottaen huomioon, että edellisestä kerrasta on aikaa…). Siitä(kin) vois kuulemma tulla mulle just hienosti istuva biisi Sen lisäksi päädyttiin vaihteeksi puhumaan ja puimaan laulamisen syntyjä syviä tavallista pitempään, se oli varsin inspiroiva ja monella tapaa valaiseva keskustelu. Ihanaa, kun mulla on tuollainen ope!!