Karismaattisia kolmisointuja

Jopas oli taas melkoista höykytystä mun laulutunti. Kropallaan sai tehdä töitä ihan olan takaa, äänestä puhumattakaan… Homma sujui ihan hyvin, mutta Niinalla oli päällä vaihde “kun kerta menee noin hyvin, niin voitko tehdä vielä paremmin” Rima siis sen kun nousee vaan – diipadaapadii… Noita otsikon karismaattisia kolmisointuja piti laulaa tänään yhden kilometrin mittaisen juoksutusharjoituksen jatkoksi, siinä vaiheessa kun yleensä ilma ja energia on jo ihan finito. Ja kahden oktaavin laajuiset äänivenytykset oli kans aika kivoja…

Jatkettiin sen tiistaina aloitetun aarian parissa ja Niina myhäili tyytyväisenä, kun mä kuulemma opin ja edistyn näiden kappaleiden kanssa niin nopeasti. JEE!! Itse toki toivoisin itseltäni vieläkin nopeampia edistysaskelia, mutta pitänee olla ihan tyytyväinen tähän tahtiin. Tiistaina kauhunpaikaksi osoittautunut kohtakin (joka killuu tahtitolkulla tuolla kaksviivasen f:n korkeuksilla) sujui ällistyttävän hyvin, kun sain siihen oikean asenteen päälle.

Jälkiruoaksi vetäistiin ihan puun takaa yllärinä – pakollinen Marchesi! Kesällähän niitä jauhettiin hullun lailla, mutta hyvinpä tuo oli ehtinyt jo unohtua tässä välissä… Roipellukset sivujen marginaaleissa tosin todistivat, että laulettu on! Kyllähän se sieltä palautui aika pian – ja todennäköisesti siihen vielä palataan ennen h-hetkeä.

Nyt pitäisi alkaa orientoitua huomisillan konserttiin – huishais..! Mut ne viralliset pre-keikka-tärinät jätän vielä huomiselle…

Lisää Dorabellaa…

Eilen reenailtiin taas oopperaluokkalaisten kanssa. Se Olga on vaan edelleen tosi matalaa laulettavaa – siitä ei pääse mihinkään… Onneksi laulettiin sit vastapainoksi myös sitä Cosìn duettoa, se on ihan kiva ja sopiva. Nyt kun vielä päästäis johonkin lopputulokseen, että mitä siihen joulun alla tulevaan konserttiin treenailtais, niin hyvä olisi.

Tänä iltana syöksähdin laulikselle halki sateen, tuulen ja myrskyn suoraan yhdestä työseminaarista. Tunti meni ihan hienosti – komeasti salamoiden ja sateenropinan säestyksellä. Otettiin toinen Dorabellan aaria työn alle ja ihan oli mukavasti jumppailemista siinäkin. Ei kuitenkaan yhtä tappokamaa kuin se aikaisemmin veivattu ja vaikka se vaikuttaa ensisilmäyksellä vähän ‘heikunkeikulta’, siihen saa kumminkin helposti tunneskaalaa ja tulkintaa mukaan.

Päivitin taas vaihteeksi ohjelmistoani ja vertailin sitä kurssin vaatimuksiin. Käsittämätöntä, miten lied-painotteiset ne ovatkaan!! Eikä mun päähän mahdu että miksi. Jollekin toiselle ne saattavat olla oikeinkin sopivat, mutta MUN mielen mukaan laadittuina ohjelmiston vaatimukset painottuisivat hieman eri tavalla…

Kotimatka kesti sit aavistuksen tavallista pitempään onnettoman puhelinepisodin vuoksi. Tarkempi selitys löytyy tuolta kuulumisblogin puolelta – loppu hyvin kaikki hyvin i alla fall!

Aariaa aamiaiseksi

Mulla oli syysloman korvaava ylityövapaapäivä tänään. Se alkoi laululla – aariaa aamiaiseksi. Jep, siinä olikin tekemistä, kun ääni ja kroppa eivät olleet ihan vielä sataprosenttisesti hereillä… Mutta olosuhteisiin nähden selvisin kuitenkin ihan ok. Aariaurheilun jälkeen käytiin pikakelauksella läpi myös osastoa 1800-luvun suomalaiset säveltäjät: löysin ankarien etsintöjen jälkeen kolme jokseenkin käyttökelpoista biisiä – ja päätimme, että se riittää vallan mainiosti ohjelmistoon tältä saralta

Mun lauliksen aikana Kirsi oli omalla soittiksellaan ja tultiin sit yhtä matkaa tänne Itä-Suomeen viikonlopun viettoon. Automatkan viihdykkeenä Kirsillä oli melkoinen repertoaari kaikenlaista jännittävää musiikkia viululaulusta yhteismusisointiin valaiden kanssa. Ja perille päästyä sain ensikonsertin tänä syksynä klarinettiopintonsa aloittaneelta Ainolta suunnilleen heti, kun sisään pääsin. Myöhemmin illalla Onni-Ponni esitti itse keksimänsä laulun “muurahainen, muurahainen”.

Tyylillisesti siis varsin monipuolinen musiikkipäivä!

Varsin vakuuttavaa

Mustia kaapuja ja huppuja, leppäkeihäs, partoja, viiksiä, peruukkeja, nokinen pata, makuupusseja, taskulamppuja, loitsukirja, hämähäkkejä ja seittiä ynnä muuta mielenkiintoista rekvisiittaa oli tän illan kauhutreeneissä mukana. Mä osasin omat biisini ennen treenejä ihan mainiosti ulkoa sanoineen päivineen, mut sit kun aloin kohkaamaan lavalla niin mahtuipa taas omaa tuotantoa joukkoon. Däm. No, vielä viikko ja viimehetken paniikki – eiköhän se siitä…

Notkeutta

Laulutuntikissakaverini Kukka oli taas vaihteeksi maisemissa tänään. Eikä mitä ilmeisimminkään muistellut mitenkään pahalla tai laulamisestani traumatisoituneena, vaikka se eka yhteistunti sille vähän shokki olikin Se juosta kipitti luo ja heittäytyi flyygelin viereen selälleen ihan pitkulaiseksi rapsutuksia vastaanottamaan. Ja tunnin ajan nukkui mun villatakin päällä (olin sen heittänyt pois jo ennen kuin tunti alkoi, koska arvelin, että hiki tulee kumminkin…).

Oli vaihteeksi aika notkea päivä. Juoksutusharjoitukset vaan meni – sitä vauhtia, etten meinannut itsekään pysyä perässä. Ja tuntuu, että ääni alkaa entistä useammin löytää sen oikean paikkansa. Olisi aikakin mun puolesta… Dorabellan aarialla jatkettiin tänäänkin – ne kaikkein korkeimmat (ja vielä pitkät!! voi kiitos, setä Mozart…) äänet mua edelleen hieman hirvittää, mutta kyllä ne sieltä tulee. Ainakin niinä hetkinä kun se kuuluisa “asenne” on kohdallaan

Kuinka ollakaan…

Päivittäinen lauluannos tuli tänään taas oopperaluokan treeneissä. Voi Olga, Olga, kun se Tsaikkarin kvarteton stemma onkin matala…  KÄÄK. Yritin kuitenkin, en tiedä kuuluiko siitä mitään – pitää ottaa ilo irti niistä parista kerrasta, kun pääsen ihan viivastolle saakka sieltä jostain kellarikerroksista

Vastapainoksi sain kuiteskin lisälaulettavaa lähempää omaa fakkia: pääsen taas Dorabellailemaan. Se on oikein jees! Mun pitää ehkä joskus opetella tuo koko rooli, kun se pullahtaa mulle eteen aina vaan uudestaan eri suunnilta. Tällä kertaa opeteltavaksi tuli Dorabellan ja Guglielmon duetto – se meni sujuvasti solfaten läpi, joten eiköhän siitä hyvä tule. Guglielmo ei vielä ihan ehtinyt kärryille, mutta ehkä sit ensi kerralla.

Piristeistä

Piristystä kaivatessaan monet hörppäävät kupillisen kahvia, venyttelevät tai pitävät muuta pientä taukojumpan poikasta, käyvät tupakalla, ottavat päivätorkut – kuka mitäkin. Mulle sopivin ja tehokkain piristysmomentti taitais olla ihan vaan laulaminen: poukota säännöllisin väliajoin pystyyn kesken työpäivän ja vetäistä vaikka muutamat skaalat tai joku tunnelmaan sopiva biisinpätkä (eipä silti, työkavereistani tuskin kukaan edes silmäänsä räpäyttäisi, jos näin tekisin) ja jatkaa sitten uusin voimin.

Tämän kyseisen piristeen teho mun kohdalla tuli taas todistettua illan laulutunnilla. Työpäivän jälkipuolisko oli ihan toivotonta tahkoamista, olin suunnilleen yhtä reipas kuin ylikypsäksi keitetty spagetti – aivan sama millä konstilla yritin itseäni piristää. Vaan annapa olla, kun ennätin laulutunnille saakka ja pääsin vauhtiin – väsymyksestä ei ollut enää jälkeäkään (eikä ole muuten vieläkään vaikka kello lähestyykin yhtätoista) ja elämä hymyili. Näin on käynyt ennenkin, lukemattomia kertoja.

Meillä oli oikein hauska sessio Samin ja Niinan kans Wolfin ja Bernsteinin tekeleiden parissa. Wolf meni jo oikein mukavasti, Bernsteinin kohdalla yritettiin vaan aluksi kovasti päästä yhtä matkaa maaliin saakka… Se on niin outo, mutta just siksi niin mahtava. Se on aika vahva ehdokas tutkinto-ohjelmaan jo tässä vaiheessa

Ja lopun pikku-kevennykseksi (just joo, sitäpä hyvinkin – varsinkin laulajalle…) tempaistiin vielä Mahlerit kehiin. Viimeviikkoisista ajatuskuplista jokunen tuntui jo juurtuneen, mutta osa oli vielä karkuteillä. Eli jatketaan harjoituksia.

Ja piristytään siinä samalla..!

jo joutui armas joulu…

Mä huomaan joulun lähestymisen oikeastaan siitä, kun lähes vuoden tauon jälkeen kehiin pläjähtävät – joululaulut. Lähinnä sellaiset, joita olisi tarkoitus laulaa jossain joulun alle ajoittuvassa konsertissa… Ensimmäisiä joulukonserttiviestejä on sähköpostisfääreissä liikuskellutkin jo hetken, mutta tänään mopo jotenkin karkasi käsistä ja aamupäivän hektisen viestisinkoilun tuloksena yhden aikaan oli jo parit uunituoreet sovitukset kourassa. Kun yksi yltiötehokas syyslomalainen sellaiset meille pykäsi ihan tosta noin vaan. Hitsi, miten jotkut osaa!!

Illalla oli reipas puolitoistatuntinen teholaulis, jolla mentiin eikä meinattu (vähennettiin Niinan kans vuoron perään vaatetusta, kun tuli niin hiki…). Sain taas oikeanlaisen lauluvaihteen päälle ja tunti meni tosi hyvissä fiiliksissä. Jopa A:n “fontti” pysyi oikeanlaisena.

Tänään tsekattiin mitä kuuluu Mozartille ja Dorabellan aarialle, jota katottiin joskus alkukesästä. Ja kyllä se vaan oli muhinut omissa liemissään sekin, hieman vähemmän “tappavaksi” mitä se oli alunperin (= sienikirjaluokitusten mukaan osastoa korvasieni, joka on sellaisenaan supermyrkyllinen, mutta oikein käsiteltynä herkullinen syötävä – tai jotain sellaista, you know what I mean!). Ja on Niinan mukaan ihan oikeanlaista fakkia mulle. Jepjep.

Missasin tänään kauhutreenit, mutta reenailen säestäjän kanssa siitä edestä sit huomenna…

Laidasta laitaan…

Parin viikon syyslomailun jälkeen oli taas vaihteeksi oopperaluokkailun vuoro. Tällä kertaa mun ei onneksi tarvinnut heittäytyä tenorirooliin, mutta voin sanoa, että aika ääripäitä keskenään olivat nuo Mozartin Zerlina ja Tchaikovskyn Olgakin, joita tänään itse lauloin… No, elän toivossa, että joku päivä kohdalle osuu vielä jotain sopivaa tuosta välistä!

Kauhukonsertin osalta sentään hieman helpotti kun karsintakierroksen jälkeen mun kappaleista putosi pari pois. Pari sellaista, joita en ollut vielä saanut toimimaan haluamallani tavalla – eipä tartte niiden kans stressata ja ihan hyvä niin. Voi keskittyä “valssaamaan viattomasti” ja heittäytymään Luisana raivopääksi – det passar bra.

Identiteettikriisi

Jup. Oli sit vaan sellainen vajaan viiden tunnin treenipläjäys meillä (tämä oli kyllä tiedossa. Ja treeni tarpeen. Ja onneksi näin lauantaina, ettei enää täysmittaisen työpäivän päätteeksi…). Identiteettikriisi johtuu siitä, etten ollut vielä ihan varma, et kuka mä oon ja mitä mun pitäis tehdä (omaa saamattomuutta – olisin toki voinut sitä omassa pikku-päässäni mietiskellä enemmän jo etukäteen). Enkä ole ihan varma vieläkään, mut ehkä se tästä selkeytyy, kun kierrokset vähän laskee.

Mentiin siis ekaa kertaa näyttämöllisesti läpi kauhukonsertin ohjelmaa. Siinä vaiheessa, kun mun oliskin pitänyt olla jossain tai tehdä jotain, unohtuivat ne vähätkin ulkoa opitut sanat – laulutekniikasta nyt puhumattakaan. Lopputulos oli aika karmea. Artikuloi siinä sit selkeästi, kun sanat ovat itsekeksittyä salakieltä – ääh…. Mut kyl mä tästä vielä ryhdistäydyn.

Kunhan ei tartte tehdä sitä tänä iltana…