laulua ja pähkäilyä

Perjantain laulutunti ei mennyt ihan niin taisteluhenkisissä merkeissä kuin edellinen, mutta vähän piti hampaita kiristellä itselleen edelleenkin. Niina onneksi jaksaa omaan ihanaan tyyliinsä kannustaa, uskoa ja luottaa, vaikka nyt onkin “kovat piipussa”, kun oikeanlaista soundia haetaan. Kun milliäkään ei saa antaa periksi missään vaiheessa – ja toisaalta taas ei silti pitäisi lyödä päätä seinään tai ruoskia itseään, jos ei ihan heti kaikkea osaa. Mutta perhana, mä kyllä vielä sen setä-Mozartin selätän!!!

Perjantain loppuilta meni erityisen mukavissa merkeissä kera laulajakavereiden, ruoan, juoman, polveilevien keskustelujen ja Figaron häät -ooppera-DVD:n. Ihan pakko lainata tähän yks pätkä Minna Lindgrenin kirjasta “Musiikki on vakava asia”, joka istuu illan oopperakeskusteluihin täydellisesti: “… Figaron häät sisältää keskeisimmät oopperan ainekset: valheita ja viettelyksiä, kirjeitä, kätketyn neulan, valepukuja, puutarhakohtauksen ja yllättäviä äitejä. Yllättävät äidit ovat niitä oopperan ihastuttavia naisia, jotka vasta viimeisessä näytöksessä huomaavat, että joku sankareista on heidän taannoin puolivahingossa synnyttämänsä lapsi — Figaron häiden tapahtumat menevät niin moneen kertaan sotkuun, että uutterinkaan oopperan opiskelija ei voi välttyä tilapäisiltä muistikatkoilta käydessään läpi juonta. Kuka oli velkaa kenelle, mitä kreivitär kirjoitti kirjeeseen ja oliko puutarhaseikkailu ennen häitä vai niiden jälkeen?”. Kirjasta löytyy paljon muutakin hauskaa luettavaa, suosittelen!

Viikonloppuna kävin kotipuolessa esiintymiskeikalla. Lukio, josta kirjoitin ylioppilaaksi 16 vuotta sitten (!!!) täytti 40 vuotta ja olin juhlallisuuksissa mukana laulamassa, yksin ja yhdessä. Oli ihan kivaa, esiintyminen noilla nurkilla on jotenkin niin kiitollista touhua, että sitä pitää harrastaa vaikka ihan vaan siksi Mä selviydyin sopraano-osuuksistani niin vakuuttavasti, että tulin bookatuksi samalla kertaa myös joulusopraanoksi. Ja tuli varattua yksi konserttipäiväkin kesälle samalla kertaa. Katsotaan mitä Kirsi-siskon kanssa saadaan kasaan, suntio ainakin toivoi hartaasti uusintaa meidän toissakesäisestä sarvi-laulu-esityksestä.

Tänään kävin pitkän keskustelun aiheesta ‘musiikin opiskelu’ yhden vuoden päästä valmistuvan teoriaopettajan kanssa. Kun mua niin kovin haluttaisi repäistä ja lähteä opiskelemaan. Vast’ikään tekemäni havainnon mukaan kun mulla olis vielä sellaiset kolkyt vuotta työelämää jäljellä ennen eläkettä. Ja se on aika paljon…….. Ajatus jäi silloin viime keväänä itämään eikä ole mennyt pois koko aikana. Mistä hitosta niitä mesenaatteja oikein löytäisi??? Mihin instanssiin etsintäkuulutuksen voisi laittaa? Vai pitäiskö vaan jaksaa uskoa siihen, että asiat järjestyy jos niiden on tarkoitus järjestyä??? Äh, onneks tätä päätöstä ei tartte tehdä just nyt.

Illan oopperaluokalla en ehtinyt tänään juurikaan ääneen, mutta pidän puoleni sit taas ensi viikolla. Johon mennessä mun on muuten ihan pakkopakkoPAKKO opetella omat osuuteni ulkoa. Tietää hiukka läksynlukua tälle viikolle.

Taisteleva mezzo, osa en-muista-kuinka-mones…

Kurinpalautus-sessiot laulurintamalla jatkuivat armotta tänäänkin. “Taisteleva mezzo” -olotila meinasi taas vähän nostaa päätään (jep, ja edellisestä postauksesta voi käydä lukemassa kuinka silloin oikeaoppisesti äännellään…), kun tuntui, että moni ihan perustavaa laatua oleva perusasia oli jotenkin unholassa ja Niina joutui niistä sanomaan monta kertaa. Eikä äänikään kaikin paikoin toiminut sillä lailla, kun olisin halunnut sen toimivan. Tai siis toimihan se ihan ookoo, mutta kun tiedän sen voivan toimia niin paljon paremmin – ja siksipä se pelkkä ookoo ei mulle riitä. Tahdon enemmän, parempaa, isompaa, soivempaa ja kaikkea sen sellaista.

Aivan, mä en ole yhtään parempi ottamaan vastaan minkään valtakunnan takapakkia edistymisessä kuin ennenkään. Perfektionistiminäni inhoaa sitä syvästi ja yli kaiken!! Se on vaan yksi maailman turhauttavimmista asioista, jos multa kysytään. Ja kuitenkin sellainen, jolta ei voi välttyä (God knows, I’ve tried!).  Niina oli kumminkin oikein positiivisella mielellä ja sitä mieltä, että hyvältä kuulostaa. Tää on kuulemma vaan merkki edistymisestä: taas ollaan “vaiheessa” ja koneisto yrittää justeerata itseään uusiin mittoihin, yrittää antaa uusille opeille aikaa juurtua riittävän syvälle, etteivät ne pääsisi enää irtoamaan tai unohtumaan. Sillä aikaa ylireagoiva perfektionistiminäni saa sen itkupotkuraivarin, lyö päätä seinään ja haluaa sen kaiken hyvän, uuden ja ihanan HETI!! Aaaargh, on tää niin tätä… Mutta jos vanhat merkit paikkansa pitää, niin tää menee ohi. Odottavan aika vaan on pitkääkin pitempi ja kärsivällisyyttä ei nimeksikään.

Mut on se laulaminen silti ihanaa. Ja todennäköisesti mä tästä taas sisuunnun siihen malliin, että kohta lähtee. Ääntä ja paljon. Sellaista oikeanlaista. Ja tähän taas se metsoääntely

Tieteellinen havainto

Ha – nythän mä sen tajusin, miksi se tetra on mulle niin läheinen otus: metsojen suvun tieteellinen nimi on tetrao!! Samalla kertaa opin myös, että “…joskus, erityisesti ollessaan kiihtynyt, metso voi päästää ääntä, joka kuulostaa hieman kuin sanottaisiin “krök-kä-u”…”. Hmmm….

Tiden flyger ja sitä rataa…

Maanantai-illan ohjelmassa oli taas oopperaluokkailua, oikein mukavaa. Aika vaan tuntuu loppuvan aina kesken, kun laulettavaa olisi itse kullakin enemmän ja vähemmän… Mä olin äänessä tänään ihan kiitettävästi. Don Giovannini ei ollut paikalla, mutta reenailtiin sitä Cosìn duettoa sekä viime kerran uusia tulokkaita, Händeliä ja Monteverdiä. Ne on kivoja kaikki. Pikkuinen paniikinpoikanen ulkoaopettelusta alkaa hiipiä selkärankaan, mutta josko ennen ensi viikkoa ehtisin tehdä asialle jotain. Helpottais varmaan, jos ihan ekaks hankkisi kunnon käännökset käsiinsä niin ei tarttis arpoa italian ja saksan välillä, et mitäs mä nyt laulankaan – ja miten…

Saatiin myös uusi tenori sen edellisen riveistä himmanneen tilalle, hän oli mukana tänään ekaa kertaa. Ihan hieno juttu, mä säästyn siltä hommalta

Joulu(laulu)puuroa

Ilta meni aika tarkasti joululaulujen merkeissä. Meillä ekoina tulleilla ensemble-laulajilla taisi mennä sellainen kolme ja puoli tuntia – ja jos olis helposti mennyt vielä lisääkin. Ehtiihän meillä olla tässä vielä peräti kahdet yhteistreenit ennen keikkaa – glup. Joulunalusaika ja useamman ihmisen sisältörikkaat kalenterit = erittäin korkeaa matikkaa vaativa yhtälö = ei kovin monia harjoituksia… Olen kuitenkin ihan jokseenkin luottavaisella mielellä. Tänään “uiskenneltiin siellä syvässä päässä” ja mentiin biisi toisensa perään melkoisella rävellyksellä läpi (sisältäen mm. simultaanitransponointia JA eri oktaavialassa laulamista yhtä aikaa – vähänkö oli aivo solmussa vaikka stemma olikin helppo…), mutta mitä muuta sitä voi ekalla kerralla odottaakaan. Ens kerta on jo paljon helpompi. On, on.

Eilen oli sellainen ex-tempore-esiintyminen, kun lauloin yhden ystävän yllätyspippaloissa. En ollut tavannut säestäjääni ikinä ennen ja ehdittiin just kokeilla biisi hätäiseen läpi ennen esitystä… Mut ihan täydestä se meni. Kollegan 10-vuotias poika kattoi mua laulun jälkeen silmät kunnioituksesta pyöreinä ja totesi vaan, et “sä voisit mennä suoraan Idols-finaaliin!”. Olettaisin, et hänen suustaan se oli ihan varteenotettava kohteliaisuus

Rapakunnosta ruotuun

… tai ainakin jotain yritystä siihen suuntaan. Kahden viikon laulutunnittomuus EI TEE meikäläiselle hyvää, ei ollenkaan. Ei mielenterveydelle (tästä oli puhetta jo tuolla aikaisemmissa postauksissa) eikä myöskään laulukunnolle – tämä tuli todistettua tänään… Asiaa ei yhtään auttanut, että päivän pääenergianlähteeni oli aamun palaverissa napaan vedetty berliininmunkki (!!!) ja noin litra kahvia… Mutta siis mahtavaa oli päästä Itse Asiaan = laulamaan.

Ja johan olikin sellainen kurinpalautustunti, että alta pois..! Hikeä pukkasi pintaan heti ensimetreiltä ja keskikroppa on edelleenkin shokissa vaikka tunti loppui jo pari tuntia sitten… Sattui vielä olemaan säestystunti, joten veivattiin Bernsteinia ja sitä Dorabellan aariaa – ihan noin “kevyesti” käyntiin siis. Kyllähän se ääni siellä edelleen on, sen ulossaaminen oli vaan normaalia kovemman työn takana.

Mutta tästä jatketaan, kohti sitä ruotua taas yhden kerran!

Puntarointia

Oon tänään jännittänyt ja elänyt hengessä mukana Bassopraanon koitoksissa. Siinä samalla, vielä puoliksi aamutokkurassa ja aamukahvista vasta ekan hörpyn ottaneena päädyin mietiskelemään. Että tällaistako se laulajan elämä tulee olemaan sit hamaan loppuun saakka (huom! Sillä edellytyksellä, että olis tarkoitus saavuttaa jotakin eikä vaan istua tyytyväisenä nykyolotilaansa)? Säännöllisin väliajoin aina joku pääsykoe tai koelaulu tai tutkinto tai jotain vastaavaa, jonka takia joutuu vouhkaamaan, tärisemään, jännittämään, kihelmöimään ja kiemurtelemaan nahoissaan – kun vaan haluaisi, että se olisi jo onnellisesti ohi! Luoja paratkoon mulla on tällaiseen toimintaan lahjoja ihan taatusti, se tuli selväksi jo tuossa viime kevään tutkintorumbassa…

Yritin puntaroida itsekseni, että onko se rohkaiseva vai ärsyttävä ajatus, että se ois niin tätä vielä sittenkin, kun on jo oikeasti hyvä. Tai siis jos olis. Augh. En päässyt lopputulokseen. Muuhun kuin siihen, että kaikki nuo tuntemukset ovat kuitenkin edellytyksenä sille onnelliselle olotilalle, johon pääsee, kun tietää kaiken sen tuskan jälkeen saavuttaneensa sen, mihin pyrki. Jos ei sitä olis, niin asiasta tulis vaan kovin arkipäiväinen ja tavallinen eikä sitä sitten ees tajuaisi arvostaa. Kai. Emmätiiä. Kunhan pähkäilen.

Ja pidän Bassopranolle peukkuja.
Ja päätän kaikesta huolimatta pysyä tiukasti valitsemallani tiellä, vaikka välillä hirvittäis.

Laulu tiellä pitää

Niin se vaan on. Viime viikolla, onnettomien aikataulupäällekkäisyyksien ynnä muiden ei-toivottujen-asioiden takia mulla jäi laulutunnit väliin. Molemmat. Ja se oli jotain ihan kamalaa! Tuntui, että viikko meni ihan horroksessa ja yleisen apatian vallassa – ihan vaan siksi, ettei tullut laulettua riittävästi… Nyt kun elämä laulurintamalla palaa normaalirytmiin, energiaa – laulamiseen ja ihan kaikkeen muuhunkin – on taas se normaaliannostus. Vakavansorttista näköjään tää mun lauluaddiktioni!

Eilen meillä oli eka joulukonsertti-istunto ohjelmansuunnittelun yms. merkeissä. Meillä on mukava naiskvartetto koossa, ensemble-osuuksista tulee varmasti kivoja. Soolokappaleitakin mahtuu ainakin pari mukaan. Ehdotuksia esitettäviksi kappaleiksi oli luonnollisestikin ihan yli yhden konsertin tarpeen – toivottavasti sieltä tuli poimittua sellainen sopiva sekoitus tuttua, tuntemattomampaa, kevyttä ja harrasta. We’ll see.

Tänään oli taas oopperaluokan treenit. Pääsin tällä kertaa kokeilemaan paria uutta kappaletta, säveltäjäniminä tällä kertaa Händel ja Monteverdi. Ja ihan sopivan korkeaa laulettavaa, joka on tietty mukava juttu. Tämän porukan kanssa toteutettava konserttikin on ovella ihan tuossa tuokiossa – pitäis alkaa pikapikaa opettelemaan sanoja ulkoa, ettei paniikki iske.

Parin viikon päästä viikonloppuna suuntaan kotikonnuille juhlistamaan lukiomme 40-vuotisjuhlia. Yleisen juhlavierailun lisäksi oon juhlajumalanpalveluksessa laulamassa sekä soolona että vanhoista opiskelijoista kootussa kuorossa. Sain tänään viestin, että “opettele sopraanostemmat!” (suht’ helppoja biisejä eikä sinänsä mitenkään erityisen korkeita) – taitaa olla ensimmäinen kerta ever kuorolaulu-urallani, että osun tällaisen “ylennyksen” kohdalle, mähän olen laulanut alttoa ja kaikenlaisia väliääniujelluksia hamasta lapsikuoroajasta lähtien. Mutta stemmalaulutaitojen kannalta se on ollut vaan hyvä asia laulaa kaikkea muuta kuin melodiaa.

Mutta lauluvireessä siis jälleen -jeepäjee

Dilemma

Ihan ei ollut ääni vielä toipunut viikonlopusta tän illan oopperaluokan treeneihin, mutta onneks jotain kumminkin irtosi. Tsaikkariin saakka ei sit ehdittykään, joten Olgailut jäi tältä erää. Ehkä ihan hyvä niin… Tuo Mozart tuntuu olevan mun “kohtalo” aina vaan – sitä on mulle ilmeisesti luvassa myös siihen joulukuiseen konserttiin, sekä Zerlinana että Dorabellana. Joopa-joo, kukapa olisi uskonut…

Mun kärsivällisyys/-mättömyyskäyrät meinasivat taas pompata, kun suuri osa harjoitusajasta hinkattiin yhtä ja samaa biisiä stemma kerrallaan (siis sellaista, jossa mä en itse laula, suht’ suoraan solfattavaa setä Mozartia kumminkin)… Kun mä olen vähän sitä mieltä, että ne stemmat pitäis opetella kotona siihen malliin, että niitä voi sit treenata yhdessä silloin, kun sen aika on. Ja silloin siis treenata yhteissointia ja tulkintaa eikä niitä stemmoja! Siinä on nimittäin aina sellainen ärsyttävä dilemma, että kun itse osaa omat osuutensa, saa laulaa vähemmän… Mutta minkäs sille mahtaa, jos vaan on nopea oppimaan (tai että itsekuri ei anna periksi mennä treeneihin harjoittelematta). Huokaus.

Matkalla poikkesin kirjastossa. “Pelastakaa-vanhat-nuotit”-sivupersoonani erehtyi tällä kertaa poisto-CD-lootalle ja hamstrasi mukaan kahdeksan levyä (joiden sisällöstä suurin osa oli mulle ihan tuntematonta… eikös sinne poistolaatikkoon päädy sellaiset artikkelit, joita kukaan ei koskaan lainaa?). Mutta hei, 0,50€ per levy – jos sieltä jotain kivaa löytyy niin investointi on sillä kuitattu. Sitä paitsi poistonuotit saivat tällä kertaa jäädä multa rauhaan. Väärää genreä mulle.

Päivän piristys

Törmäsin tähän yhden laulajan blogissa ja oli ihan pakko postata se myös omaani Päivän naurut, olkaa hyvä!