täällä ollaan

Ei, en ole lopettanut laulamista, vaikka täällä Laulupuussa on viime aikoina eleltykin hiljaiseloa. Olen ollut pakkolomalla laulutunneilta (johtuen ihan muista syistä kuin meikäläisen lauluhaluttomuudesta) ja siitä syystä niin ahdistunut ja turhautunut, että välillä on tehnyt mieli heitellä tavaroita, polkea jalkaa, murjottaa tai tehdä jotain muuta yhtä järkevää. Joten olen yrittänyt pitää itseni jotenkin muuten kiireisenä, ettei pää poksahtaisi aivan täysin, se on ihan riittävän lähellä jo nyt. Ja sisuskaluja polttelee jo sellainen lauluhalujen roihu, että kun padot tästä seuraavan tunnin tullen aukeavat, pitää ehkä varata jauhesammutin, paloletku sekä sprinkler-laitteet johonkin lähistölle… Siihen olis aikaa vielä viikko, augh. No, tässä on sentään joulu välissä. Olen menossa perinteiseen tyyliin vierailevaksi joulusopraanoksi joulukirkkoon, ehkä mun pitää sit vähän luukuttaa siellä…

Olin tänään pitkästä aikaa oopperassa, katsomassa Puccinin Toscaa. Voi maailma, miten nuo Puccinit ovatkin niin suurta musiikkia ja draamaa!! Mä olin jo ihan pakahtumaisillani katsomossa, saati sitten, jos sitä itse laulaisi (paitsi ettei kyllä ihan äkkiä lauleta, sen verran jykevää tavaraa se on…). Olin kuullut kehuja Cavaradossista ja mun mielestäni hän kyllä lunasti ne kaikki – olin vaikuttunut!! Toscalta olisin itse kaivannut jotenkin isompia ja aidompia tunteita. Ääntä kyllä lähti. Mutta yhtä kaikki, hieno esitys ja upeaa musiikkia. Kannatti käydä!

Nyt joululomapakkailujen kimppuun…..

onnistumisia

Onpa taas yksi onnistunut konsertti takanapäin

Meillä oli tänä iltana oopperaluokkalaisten syyskauden päätöskonsertti, varsinainen ooppera- ja oratoriosillisalaatti niistä kappaleista, mitä tässä syksyn aikana on väännetty. Ja se meni oikein hyvin: niin omasta, ohjaajan kuin arvovaltaisen yleisön mielestäkin! Mun Guglielmoni päätti esityksessä alkaa vielä improvisoimaan ja siitä riemusta kappaleeseen tuli yksi lisätahti, mutta sitä tuskin huomasi kukaan muu kuin säestäjä. Salissa oli edelleenkin aivan ihana laulaa ja tunnelmat olivat korkealla lämpiön puolellakin – sakki on hitsautunut hyvin yhteen tässä syksyn mittaan.

Käytiin vielä syömässä porukalla konsertin jälkeen ja kaiken kaikkiaan illasta jäi tosi hyvä mieli. Ihan jo innolla odottelen tammikuussa alkavaa kevätkautta!

“Taivaalla tähtivyö…”

Nyt on joulunaika virallisesti “korkattu” konsertilla: meillä oli se joulukonsertti Lucioineen päivineen tänään (just se, mihin ei ehditty pitää kovinkaan monia harjoituksia…). Mutta siihen nähden se sujui aivan loistavasti! Eipä silti, että sitä olisin epäillyt – olin niin luottavaisella mielellä, etten edes oikeastaan jännittänyt – oli vaan niin mukava laulaa!

Kenraalissa kuultiin vielä muutamia “omia sanoituksia” (“… pääsköön Jeesus vankilastaan…”, “… tulkoon rakkaus ihmispintaan…”, “… Lucia valopää…” ynnä muuta), mutta esityksessä skarpatiin, muutamaa pikkupikkujuttua lukuunottamatta. Kaikki esiintyjät olivat laulukunnossa, mikä oli oikein positiivista. Ja meidän kvartetti kuulosti oikein hyvältä, kiitos vaan Bassopraanolle sovituksista tällä kokoonpanolla pitää laulaa toistekin. Yleisöä olisi paikalle mahtunut enemmänkin, mutta olimme tyytyväisiä kaikista paikalla olleista.

Loppuillan olen päättänyt ihan vaan laiskotella hyvällä omallatunnolla, huomenna pitää sit skarpata vielä maanantain konserttia varten…

työt haittaavat elämää

Mä on puurtanut työhommia tällä viikolla niin älyttömään tahtiin, etten oo maanantain jälkeen ennättänyt lauleskella juuri ollenkaan. Aivan kammotuksia tällaiset viikot… Tunnen itseni ihan mökkihöperöksi, kun olen seurustellut päivätolkulla pelkän tietokoneen kanssa ja olin siksi ihan mielissäni, että illalla oli joulukonsertti-treenit. Vaikka olinkin ihan tillintallin, se oli sentään tervetullutta vaihtelua. Ja treenit meni ihan hyvin – nyt kun vaan kaikki köhivät ja kurkkujaan valittelevat kanssalaulajat toipuisivat pian tai pysyisivät terveinä. Allekirjoittanut haluaa ehdottomasti kuulua tuohon jälkimmäiseen kategoriaan.

“Metsässä ei liikahda lehtikään”. Eikä päässä – lehti tahi mikään muukaan. Nukkumaan siis ja vähän äkkiä…

annos seratoniinia

Mä haluaisin vaikka ASUA isossa, akustisessa konserttisalissa. Ja laulaa vaan vuorokaudet ympäri ja olla onnellinen! Muuta en tarvitsisi. Paitsi ehkä sen pianistin. Ja Niinan. Ja välillä vähän yleisöäkin. Ja laulajaystäviä kyläilemään ja laulamaan mun kans. That’s about it.

Meillä oli tänään ens maanantain konsertin treenit konsan isossa konserttisalissa ja oli vaan jotain käsittämättömän ihanaa päästä kunnon stagelle laulamaan. En olis halunnu lähteä pois lainkaan. Sitä jotenkin ryhdistäytyy niin eri tavalla, kun on tilaa, jossa ääntä päästellä – ihan eri tavalla kuin harjoituskopissa, jossa seinä alkaa metrin päässä omasta nenästä…

Mutta oli siis kivaa ja mä muistin jopa osani ulkoa! Mun Guglielmoni ei vaan ole ihan kovin eläväinen lavapersoona, vakilukijat muistanevat minut (Jep, olen ihan yhtä improvisatoorinen kohka kuin ennenkin…). Päätin kuitenkin, että otan tilanteesta irti sen minkä saan ja nautin laulamisesta ja esiintymisestä – tuli mitä tuli.

Olin normaalissa hyper-energiatilassani vielä kotiin päästyänikin. “Jaaha, seratoniinitasot hieman koholla”, totesi sairaanhoitajasiskoni yksioikoisesti, “ja varmaan adrenaliinitkin”. Googlaamalla selvisi, että seratoniini tarkoittaa onnellisuushormonia. Luultavasti aika osuva diagnoosi siis olotilalleni, vaikken itse sitä olisi noiksi sanoiksi osannutkaan pukea. Paitsi että nyt osaan.

urheilusuorituksia

Kyllä elämä taas hymyilee, kun pääsin pitkästä aikaa laulutunnille Mä en vaan yksinkertaisesti voi kovin hyvin ilman niitä. Vaikka laulettua tuleekin monessa muussa yhteydessä, niin laulutunnit on kuitenkin “se juttu”, johon liittyy se uuden oppimisen ilo (ja ajoittainen ahdistus, myönnettäköön…), edistyminen ja paremmaksi tuleminen. Kun itsekseen laulaessa huomaa kyllä ne kohdat, jotka ei mee niin kuin pitäis, mutta ei tiedä tai tajua mikä mättää ja mitä pitäis tehdä asian korjaamiseksi. Mut Niina kuulee sen heti ja kertoo, mitä pitää tehdä toisin. Niin se vaan on. Ehkä sitä jossain vaiheessa sit pitää pyrkiä hieman “itseohjautuvammaksi”, mutta ei vielä varmaan pitkään aikaan.

Niina oli vielä vähän toipilas ja oli perunut tältä päivältä kaikki muut oppilaat mua lukuunottamatta. Kun mä oon niin über-innokas (ja lupasin, et mun vastustuskyvyllä pöpöt ei uskalla tulla lähellekään). Pidimme siis “kevyen” kahden tunnin session kera perusteellisten tekniikkatreenien ja setä-Mozartin tuotannon. Ja ehdittiin toki siinä sivussa puhua ja ruotia monta muutakin asiaa mm. näihin mun musiikkiopiskelu-haaveisiin liittyen. Aaria oli muhinut omissa liemissään ja kypsynyt himpun paremmaksi kuin edelliskerralla. On siinä vieläkin vääntämistä (mun mielestä Mozartin oopperoiden laulaminen pitäisi oikeasti laskea ihan viralliseksi urheilulajiksi…), mutta I’m getting there.

pieniä edistysaskelia

Eiliseen mahtui joululauluja ihan yhden päivän kiintiön täydeltä… Meillä oli joulukonserttitreenit (toiseksiviimeiset ennen keikkaa, hmph…) ja kolmisen tuntia siinä hurahti veivaillessa. Sinänsä rohkaisevaa, että meidän kvartetin biisit menivät huomattavasti paljon paremmin kuin edelliskerralla – kukin oli tehnyt töitä tahoillaan. Kun vielä sais itsensä sujuvasti ohjailtua “oikeaan maaliin” ja opettelis sanat edes semi-ulkoa niin olis jo aika vahvoilla. Ja se kappale, missä mulla oli se alin ääni (= pelkkää mörinää viivaston alla) jäi pois. En ole siitä ihan kauhean surullinen tahi pahoillani.

Illan oopperaluokan treeneissä uskaltauduin ekaa kertaa jättämään nuotit pois ja vetämään molemmat kappaleeni ulkoa. Mozart meni aika hyvin, Händelissä sit sekoilin senkin edestä. Sanat mä suunnilleen vielä hallitsin, mut kun ne toistuu monta kertaa aina vähän eri tavalla niin en sit aina ollut kartalla siitä, pitikö mun laulaa ko. kohdassa vai ei… No, ehkä ensi viikkoon ehdin sisäistää senkin asian.

Mä toivon sormet ja varpaat solmussa, että Niina olis toipunut opetuskuntoon huomiseksi. Laulutunnittomuus alkaa ahdistaa jo pahemman kerran…