Kermaa, kiitos..!

Tämän illan mielikuva-assosioinnit liikkuivat vaihteeksi tuolla maitotuoteosastolla. Jos yritin tarjoilla Niinalle kevytmaitoa, sain sen paluupostissa takaisin kera vaatimuksen, että kermaa pitää olla. Ei siksi, että kevytmaidossa olisi mitään vikaa ja jonkun toisen laulajan tarjoilemana se olisi kenties kelvannutkin, mut ei mun. Kermaa pitää olla, siksi kun se liikkuu eri tavalla, kun se kevytmaito… Joo, tää on nyt mulle ihan selvä asia, vaikkei se ehkä taaskaan kovin järjelliseltä kuulosta

Mut oli oikein hyvä laulupäivä jälleen. Olen saanut nuo vaivihkaa jumiutuneet niskanikin hieman vetreytymään ahkeralla kotitäsmäjumpalla ynnä hankkimallani kipukoukulla (jolla löytyikin tuolta lapojen tienoilta ja trapeziuslihaksista – huomatkaa, olen oppinut taas uuden sanan! – niin makeita paikkoja, että melkein tähdet vilisi silmissä…).

Granados kulki tänään varsin mallikkaasti, oikealla lailla voimallisesti, kauttaaltaan ’samanvärisenä’ ja hyvillä legatolinjoilla koko sen kahden oktaavin alueella, mitä ko. biisissä tarvitaan.  Niina myhäili oikein tyytyväisenä – ja toki olin tyytyväinen itsekin. Seuraavaksi olis tosiaan jotain siltä Debussy-Ravel-Satie-osastolta tulossa, mä tässä jo henkisesti valmistaudun kielitaistoon…

lisää säätöä

Jotenkin niitä Offenbacheja onnistuttiin säätämään tänäänkin melkein koko treenit… Mutta joskohan ens kerralla ihmiset jo muistaisivat omat osuutensa ja surffailisivat sujuvasti viivastolta toiselle..? Mä nostin keskusteluun myös ne viimeiset cancan-modulaatiot, jotka on ihan tappokamaa eivätkä näillä taidoilla / äänillä  / aikatauluilla / tempoilla tule ikinä kuulostamaan hyvältä… Ilona lupas keksiä siihen jotkut kivat transponoinnit. Hyvä niin, muuten olis kuolo korjannut.

Rossinit ehdittiin kerran naukaista läpi. Mun harjoittelut sen suhteen olivat kyllä osastoa auttamattoman vähän, mutta siihen nähden se meni aivan loistavasti – no problem at all. Siitä tulee varmaan ihan kiva.

Illalla ennätin vielä viettää hetken aikaa viime viikon espanjalaistuttavuuksien parissa. Hieman puskee tuo italia läpi lausumisissa, mut mä yritän ryhdistäytyä.

jaksaa, jaksaa…

Voimailuharjoitukset jatkuivat armottomina tänäänkin – ja niin tietty pitääkin, ei se soundi sieltä harjoittelematta tule, potkia sitä pitää… Edistystä tapahtuu, mutta hitaasti (Ms. Kärsimättömän mielestä tietysti liian hitaasti…). Plussapuolena tässä on tosin se, että aina kun palataan taas takaisin niihin ‘normikaliipereihin’, niin ne sujuvat sitten ihan keposesti.

Tänään oli espanjalainen ilta, laulettiin vaihteeksi uutta Granadokselta. Sitä ilmansuuntaa ei olekaan hetkeen ollut, mutta ihan kivastihan tuo nappasi. Niina totesi myös, että hyvänen aika: ohjelmistostahan puuttuu vielä Ravelit, Debussyt ja Satiet ihan kokonaan – innostuneesta äänensävystä päätellen niitäkin on siis tulossa, kenties tässä lähitulevaisuudessa. Tunnin päätteeksi ehdittiin vielä höpötellä pitkät pätkät aiheesta jos toisestakin – olen kyllä tosi tyytyväinen, että mulla on just tuommonen ope

Mä oon saanut ahkeralla (lue liiallisella!) työnteolla niskani ja hartiani sellaiseen jumiin, että niille on pikapuoliin tehtävä jotain tai verenkierto ylimpään nuppiin saakka lakkaa tyystin… Vinkkejä hyvistä ja pätevistä hierojista otetaan vastaan!

jauhelihaa

Nyt on kyllä melkoiset laulunopiskelijan voimaharjoittelut käynnissä! Mun sisuskalut tuntuu olevan tunnin jälkeen ihan jauhelihaa osallistuttuaan niin aktiivisesti voimallisen äänen tuottamiseen… Ihan kaikki “toimijat” eivät vielä ole täysin sisäistäneet omaa rooliaan tässä prosessissa (osansa varmaan on myös tetran lähimuistikapasiteetilla, joka ei harjoittelusta huolimatta parane pätkääkään vaan on aina auttamattoman rajallinen), mutta mä kykenen jo aavistamaan ja sieluni korvilla (kai sellaiset on, jos on kerta silmätkin?!) kuulemaan ja tuntemaan mitä se on, kun saan tän homman toimimaan. Ja lopputulos on jotain EI-metrossa, EI-muissakaan-julkisissa EIKÄ-kerrostalossa harjoiteltavaa

Sitä kohti siis…….

säätöä ynnä palapelistemmoja

Ei mun sit onneks tarvinnu sitä H2:ta kiekua. Stemmajaoista onnistuttiin tekemään sellainen tuhannen säätö, kun kerta säätämään ryhdyttiin: laula kaks tahtia yhdeltä viivastolta, kolme seuraavalta, sitten taas hyppy jonnekin tuntemattomaan, jonne vihdoin löydettyäsi piti olla jo siellä neljännessä paikassa… Mutta kun itse stemmat olivat helppoja, niin ei siinä mitään. Paitsi että kaikki eivät olleet ihan niin nopeita omia osuuksiaan hahmottamaan / stemmojaan laulamaan, joten näitä rämmiskellessähän se aika tänään vierähtikin…

Lisäksi mulle tuli tyrkylle Rossinin kissadueton Primo Gatti -osuudet. Se on kappaleena tuttu, vaikken oo laulanutkaan, vielä. Suht’ simppeliltä näytti – tuleepa tehtyä sit sekin. Jos vaikka treenaisin Kukka-laulutuntikissan kanssa. Se on välillä yrittänyt “korjailla” mun ääniharjoituksia (“…m-m-m-a-a-a-a…”, sen mielestä sieltä puuttuu vielä iii ja uuu…), mutta on noin yleisestiottaen aika kypsä laulajiin. Ainakin, jos ne laulavat kovaa ja korkealta. Silloin se anoo välittömästi turvapaikkaa saunan lauteiden alta… Ei niin, että se pelkäis – ehkä se vaan on jonkun muun genren kannattaja.

uusia tuttavuuksia

Kahlailin tänään läpi tuota Offenbachia ja siitä paria uutta ensembleä huomisia oopperaluokan treenejä varten. “Jumal-arpajaisvoittoni” Minervan osuudet osoittautuivatkin sit yllättäen aikasmoisen korkeiksi: yhdessä kohdassa pitäis hihkaista kaksviivaiseen H:n saakka. Jepjep, aiheesta ehkä keskustellaan vielä huomenna. En ole varma, olenko vielä valmis päästelemään tuollaisia ääniä julkisesti (tai vaikka äänen päästäisinkin, en tiedä haluaisiko sitä kukaan kuulla..?!)… Onneksi nuo on sentään nopeahkoja biisejä, ettei sinne tartte jäädä asumaan – hieman hirvittää silti. Mutta we’ll see. Iuks.

Sen lisäksi kuuntelin partsikan kans läpi Massenet’n Wertherin Niinan suosituksesta. Yks Charlotten aaria olikin kuulemalta tuttu, mutta muuten en ollut perehtynyt tarkemmin ko. oopperaan tahi sen juoneen aikaisemmin. Oih, että olikin taas hienoa musiikkia, loppua kohti mentäessä oli jo pakko kaivella nenäliinoja esille, kun pyöriteltiin taas niin suuria tunteita… Aivan ehdottomasti kokeiltavien listalla, jos ei ihan vielä niin joskus vähän myöhemmin.

Dramatiikkaa etsimässä

Vähänkös olikin tajuntaalaajentava laulis tänään. Äänenmuodostus on oikeasti ihan äärettömän mielenkiintoinen asia ja ääni – jos sitä osaa käyttää oikein – 0n mielettömän monipuolinen instrumentti. Samasta “pillistä” voi löytyä vaikka MITÄ, ihan pelkästään klassisen äänenmuodostuksen puitteissa, puhmattakaan sitten, jos mennään muihin tyyleihin. Toki olen tämän jo tiennytkin, mutta jotenkin sain tällä tunnilla taas uusia kokemuksia vahvistamaan näitä käsityksiä entisestään. Ja se, miten pää ja kroppa yhdessä tekevät niitä erilaisia soundeja mielikuvista (tämän päivän hitti oli DNA-ketju yhdistettynä punnerruksiin…) ja saavat äänen menemään eri paikkoihin niin että sen ihan fyysisesti tuntee – hämmästyttävää!!

Niina oli vaihteeksi niin täynnä puhdasta energiaa, että tekniikkasulkeisissa oltiin liikkeellä oikein raskaalla kalustolla ja täydessä varustuksessa alusta loppuun. HUH! Siis todellakin HUH. Homman nimenä oli etsiä ääneen dramaattista sointia ja sen saadakseen on oltava “tositarkoituksella” liikenteessä. Siinä samalla puhuttiin dramaattisen ja lyyrisen äänenmuodostuksen eroista ja kokeiltiin niitä molempia vuoron perään: soiteltiin välillä “kieltä” (vrt. viulunkieli) ja välillä “kaikukoppaa”. En nyt osaa tähän selittää symboliikkaa näiden takana, mutta joku mun aivon takalohko sen ymmärtää ja osasi sitä paikka paikoin jopa hyödyntää – ja ainakin pyrki kovasti siihen suuntaan. Tuo dramaattisen puolen esiintuominen vielä paremmin ja syvemmin vaatii vielä ihan hartiavoimin töitä, mutta Niinan mukaan sellainen elementti mun äänessä kumminkin on – samoin kuin se lyyrinenkin puoli. Molempiparempi. Ja sit kun näitä molempia oppii käyttämään sen mukaan, mitä biisi vaatii, on jo aika hyvä. Mutta paljon sain taas uutta ajateltavaa, pää surraa villinä vieläkin.

Siinä Rahmaninovissa pääsin sit ihan käytännössäkin testaamaan tuota dramaattista tuotantoa ja sieltä se ajatus ja ääni alkoi löytyä. Koneisto on siis käynnissä jälleen ja vyöryy päättäväisesti tekemään uusia aluevaltauksia! Niin, ja liittyihän kaikkeen tämänpäiväiseen tajunnanlaajennussessioon myös instrumentti, josta en koskaan ollut kuullutkaan. Theremin. Ei siis pelkästään ihan vaan upeaa ja mahtavaa tämä laulaminen. Sivistävääkin vielä. I just love it

iiiiiiiiiiik, miten ihanaa :-)

ah-ah-ja-AHHH!!! Mä olen taas vaihteeksi laulutunninjälkeisessä autuaallisessa hurmostilassa

Hurmoksen saavutin jo tunnin aikana, oli jotenkin niiiin hyvä ja kovan kunnon päivä tänään, että laulaminen oli pelkkää mahtavuutta. Ääni napsahti oikeaan paikkaan (sinne kuuluisaan keskipisteeseen, josta riittää siis ulottuvuuksia ihan joka suuntaan) heti alkajaisiksi – ja pysyi siellä ilman, että mun piti koko ajan sen kans taistella. Vitsit, kun se tajuaisikin nyt käydä sinne taloksi, ihan silleen olemaanolemaan. Mistään muistakaan vakiokompastuskivistä ei tälle illalle tullut juurikaan sanomista – kaikki oli vaan just niin kuin pitääkin.

Se vaadittava “minimi” on mitä ilmeisimmin hyvin epästabiili käsite ja suoraan verrannollinen äänen kehitykseen: se tarkoittaa aina vaan enempää, mitä pidemmälle päästään. Tänään ne olivat sellaisia pitkiä ja voimallisia fraaseja, joita laulaessa meinas melkein lähteä taju ja takatukka siinä samalla. Ja se on sit niinku minimi. Ou jee. Ääniharjoituksia vedettiin tänään pienestä g:stä kolmiviivaiseen cis:ään. Mun pitäis vissiin harrastaa noitten korkeitten äänien kans jotain itsesuggestointia tai omatoimihypnoosia tai vastaavaa(“…c3 on tosi kiva ääni, siellä on hauska olla olla – c3 on tosi kiva, eikä ainaskaan yhtään pelottava ja siellä kekkelehtäminen on ihan luonnollista ja normaalia…”), koska luulen, että nuo äärikorkeudet paranisivat huomattavasti, jos mä vaan luottaisin itseeni ja antaisin palaa…

Jonkun tekniikkaharjoituksen jälkeen Niina totesi, että kuulostipa Mahlerilta! Jatkumona tälle assosioinnille tämä äänivisio materialisoitui ko. säveltäjän kappaleeseen “Lob des hohen Verstands”. Joka kuulemma on taas sitä c-kurssitason yli menevää kamaa (tosin tämä ei ole meitä pysäyttänyt ennenkään…) ja jossa näytti olevan kiva ambituskin. Mm. “kiva pikku hyppy” kaksviivaisesta as:sta pieneen g:hen… Tätä ei kuitenkaan laulettu tänään, kunhan laitettiin mietintämyssyyn hautumaan. Sen sijaan – ihan out of the blue! – päädyttiinkin laulamaan Rahmaninovia. Tyylillä suoraan solfaten – ja venäjäksi, kääks! Mutta tällaisena superpäivänä sekin sujui (jos ei lasketa sanoja…), soi ja lauloi, niin että alta pois.

Tällaisina päivinä tuntuu, että sielu on ihan liian iso tähän ruumiiseen, osa jotain sanoja suurempaa ja mahtavampaa. Se on vaan niin täynnä pakahduttavaa riemua ja tunnetta siitä, että just tätä mä tahtoisin tehdä… MA ELÄN!!

kaulaliinoja ja rooliarpajaisia

Sain viikonloppuna feisbuukissa linkin sivustolle “Tiedät olevasi oopperalaulaja, kun…” ja totesin olevani monin paikoin ihan malliesimerkki vakavansorttiselle diagnoosille… Kyllä, kaulahuivi on ihan vakiovarusteeni kesähelteitä lukuunottamatta (ja kylmällä kelillä myös villasukat, säärystimet, ranteenlämmittimet, villapaidat, pipo jne. – en ymmärrä miksi haluaisin edesauttaa flunssapöpöjä pukeutumalla liian heppoisesti, jos ei kerta oo pakko??), mulla on kotona ilmankosteusmittari, ilmankostutin, megavarastot teetä yms. lämpimiä juomia, carmolis-tippoja, kalaöljykapseleita, vitamiineja, kurkkutabletteja, nenähuuhtelukannu, höyryhengityshärveli, vesipiippu, hyllyittäin nuotteja jnejne. Jos haluat käydä diagnosoimassa itsesi, voit käydä kurkkimassa tuolta “Laulamisesta” -osastolta Ja kaulaliinoista puheenollen – viikonloppuna valmistunut vastaiskuni kylmälle viimalle (olkoonkin, että Helsingissä oli tänäänkin n. +5c…) on tässä: pipo ja kauluri.

Kevään oopperaluokkailut alkoivat tänään. Tarkoituksena olis jatkaa osittain syksyllä hinkattuja kappaleita, ottaa uutena muutamia ensembleja Offenbachin: Orfeus Manalassa ja sitten koostaa niistä joku näyttämöllinen hässäkkä/esitys/konsertti/muu-mikä maaliskuun puolivälissä. Kevätpuoli mennään siis hieman tiiviimmällä tahdilla ja lopetellaan vastaavasti aikaisemmin. Tää ilta meni lähinnä Offenbachia primavistaillessa, musta tuli suurissa “Jumala-arpajaisissa” Minerva, sotilaiden, runouden, lääketieteen, viisauden, kaupankäynnin ja kädentaitojen jumala ynnä musiikin keksijä. Mutta oli kiva saada homma taas käyntiin!

keskipistettä etsimässä

Töissä oli taas vaihteeksi sellainen hässäkkä, että ovesta tonnin painoisen reppuni kanssa bussipysäkille pinkoessa pää tuntui käyvän ylikierroksilla niin että surina kuului. Onneksi laulutunti teki sen taas: tyhjensi pääni kaikista “toissijaisista”, turhista ajatuksista, kun keskityin vain ja ainoastaan laulamiseen sekä antoi mukavan energialatauksen alkavaan viikonloppuun. Paras mahdollinen tapa aloittaa viikonloppu (mä tosin voisin myös viettää viikot loppuineen samassa puuhassa ja olla onnellinen olooni).

Meillä oli taas varsin tehokas parin tunnin sessio. Ääni tuntuu olevan hyvässä vedossa ja soi aika mukavasti – aina silloin, kun jaksan sen keskittyneesti pitää siellä oikeassa paikassa (= lauluteknisessä “keskipisteessä”), pitää riittävän imun ja oikeanlaisen vokaalifontin päällä. Siinä on jo tetralle monta asiaa muistettavaksi (ynnä unohdettavaksi, huoh…). Se on ah-niin-hikistä, mutta onnistuessaan myös palkitsevaa puuhaa!

Cesti pääsi käsittelyyn tänään ja vaikutti oikein lupaavalta, noinniinkuin ekakertatuttavuudeksi. Sekin on sellaista isolla äänellä ja tunteella laulettavaa ja tulkittavaa tavaraa – vie mennessään, kun sen antaa viedä. Niinakin myhäili tyytyväisen oloisena, se on aina hyvä merkki.

Oopperaluokkailut alkaa taas ens maanantaina, odottelen jo mielenkiinnolla, mitä kevät tuo niissä piireissä tullessaan.