Mennään Mezzolaan

Jos mä perustaisin tän blogin nyt uudelleen, sen nimeksi tulis ehkä “Mezzola” (parempi kenenkään olla sitä pöllimättä, koska joskus mulle saattaa tulla tarve perustaa just sen niminen blogi). Tämä oli päivän osoitteena tänään lauliksella (= just tietynlainen ääni, joka pitää saada menemään tiettyyn suuntaan) ja jäi siitä mieleen muhimaan.

Tunti meni silleen perushyvin ja positiivisissa fiiliksissä. Ei mitään elämääsuurempia ahaa-elämyksiä, mutta olen tyytyväinen, kun ääni alkaa pysyä ja soida aina vaan useammin siellä missä pitää ja tasaisesti kautta linjan. Että sellainen tasoitteleva suvantovaihe kenties menossa ennen seuraavaa harppausta eteenpäin. Eikä kukaan varmaankaan osaa lainkaan arvata kuka olis jo ihan halukas harppaamaan vaiks nyt heti…

Suomi-osastolla kahlailua jatkettiin edelleen, Rannan Toukokuun sade oli tällä kertaa vuorossa. Ja se viimeksi mainitsemani Pyramiidihässäkkä testataan sit ens kerralla.

Nyt olis taas vaihteeksi sellainen hyvä energialataus päällä, mihinköhän sen saisi kaikkein hyödyllisimmin purettua..?!

comeback

Hiihtolomatauon jälkeen oli taas oopperaluokkailun vuoro. Kun pari laulajaa oli poissa, keskityimme taas vaihteeksi niihin syyspuolen ooppera-ensembleihin Offenbachin sijaan – ja se oli oikein kivaa. Mun Dorabella oli tässä tauon aikana kypsynyt ihan mukavasti ja ainakin tänään sujui tosi hyvin – alkuvuoden voimaharjoittelulla lienee siinä oma osuutensa… Se tuntui jollain lailla “omalta” jo silloin syksyllä, mutta oli harpannut siitä vielä pykälän verran eteenpäin (paitsi että ulkoa ei näin äkkiseltään mennyt…). Nyt meillä jatkuukin sit vähän tiiviimpi tahti seuraavat kolme viikkoa, näissä merkeissä nähdään taas lauantaina. Jokohan mä siihen ehtisin muistutella sanat mieleen niin saisin heivattua nuotit pois näköpiiristä ja keskittyä kaikkeen muuhun..?

paljon puhetta

Tämä viikonloppu alkoi (kuten kaikkien kunnon viikonloppujen kuuluu) perjantain laulutunnilta. Tunti meni taas oikein hyvin ja mukavissa merkeissä, päivän säveltäjänimi oli vaihteeksi Madetoja. Lisäksi Niina oli löytänyt vielä yhden Rannan kappaleen, joka kuulemma olis mulle just sopivaa voima- ynnä resitatiivitreeniä. Joopajoo – niin näytti olevan… Katotaan mitä saan siitä irti!

Lauliksen jälkeen oli vuorossa maailman- ja musiikkielämänparannus-sessiot Bassopraanon kanssa. Useamman tunnin verran laatuseuraa, herkkuruokaa, punaviiniä, puhetta, kuulumisia, avautumista, hehkutusta, kysymyksiä, vastauksia ja kommentteja, suunnitelmia – tekipä hyvää!! Olin mitä ilmeisimmin just sen tarpeessa Ja kyllä, meidän käsissämme maailma olisi vaan niin paljon parempi paikka.

Eiliselle osui sitten vielä toinenkin pitkän kaavan mukainen erittäin antoisa ja ajatuksia herättävä keskustelusessio, joka kaikkien muiden maailman asioiden ohella kieppui myös näiden mun opiskeluhaaveiden ja pääsykokeiden yms. ympärillä. Mä olen kyllä ihan aidosti hämmästynyt ja kiitollinen siitä, kuinka paljon tukea, rohkaisua ja ihan konkreettista apua olenkaan ystäväpiiristäni tämän tiimoilta saanut – jo nyt!! Nyt mä tarvitsen enää vedenpitävän strategian pääsykokeisiin – sellaisen, että mua ei kertakaikkiaan vaan voida olla ottamatta sisään. Tiedossa on siis satsien, harmonioiden, välidominanttien, analyysien, pianonsoiton ja God knows minkä kaiken täyteinen kevät. No, eipä tarvitse miettiä mihin niitä jemmassa olevia lomapäiviään käyttäisi…

ajatuksenhäntiä

Nuo eiliset omaäänipohdinnat ovat hieman mietityttäneet vielä tänäänkin. Että mikä se olisikaan se terveellinen tasapaino, jossa jatkuva pyrkiminen parempaan ja sopiva määrä itsekritiikkiä yhdistyisi siihen, että käyttäisi senhetkisiä taitojaan parhaalla mahdollisella tavalla – sen sijaan, että haikailisi sen perään, minkä aika kenties ei vaan ole ihan vielä just nyt. Luottaisi siihen, että se tulee sitten, kun minä ja ääneni olemme siihen valmiita. Ja myös siihen, että ihan kaikkien korviin en välttämättä kuulosta yhtä kamalalta kuin omiini.

Näistä mietteistä kirmasin laulutunnille ja annoin tulla – miettimättä mitään muuta kuin sitä, että just tätä mä haluankin tehdä. Ja tuntihan meni ihan tosi hyvin. Olin tyytyväinen siihen ääneen, mikä minusta lähti (… ainakin suurimman osan tunnista…) ja siihen, miltä se tuntui ulos tullessaan. Se on kuitenkin se mun ääni, jolla ei kukaan muu tällä pallolla laulele.

Ranskalaistunnelmista vaihdettiin kartuttamaan ohjelmiston Suomi-osastoa, Rantaa ja Madetojaa olis nyt ekaksi tarjolla. Yksi ehdokkaista ehdittiin mennä tyylikkäästi solfaten läpi, loput jäivät kotiläksyiksi.

Jos muuten tällaisen lauluaddiktin tuntemukset onnistuneen tunnin tai esityksen jälkeen/aikana voitaisiin jotenkin mitata, niin todennäköisesti joku virallinen taho luokittelisi laulamisen kielletyksi nautintoaineeksi, jonka käyttöä pitäisi rajoittaa tai vähintäänkin valvoa. Onneksi niin ei ainakaan toistaiseksi voida tehdä

Laulajien itsekritiikistä

Viikonloppuna lueskelin Bassopraanon vuodatusta siitä, miten hän (muka) kuulostaa aika kauheelta. Oli jotenkin avuton ja myötäelävä olo enkä oikein osannut siihen kommentoidakaan mitään. Ihmettelin vaan keskenäni, että kuinka joku niin hyvä ja osaava ja koko alkuvuoden seitsemän peninkulman saappailla edistysaskeleita harpponut laulaja voi tuntea olonsa sellaiseksi..?!? (Seuraavana kauhistuttavana ajatuksena tietty, että entäs mä, joka tulen noin valovuoden jäljessä – miltä mä sitten kuulostan sellaisten ihmisten korvissa, jotka laulamisesta jotain tietävät???). Pointtinani siis lähinnä se, että joku nimeltämainitsematon sopraano nyt vaan ruoskii itseään ihan turhan päiten, perfektionisti kun on (kuten myös allekirjoittanut, *huokaus*).

Mutta se on vaan kertakaikkisen käsittämätön asia tuo laulajien (ja varmasti monien muidenkin) itsekritiikki – kun omaan korvaan kuulostaa vaan niin pahalta, silloinkin kun oikeasti yrittää kaikin voimin kuulostaa hyvältä… Sain tästä hyvän muistutuksen tänään itsekin. Yhteen naamakirjan hässäkään vastaillessani mulla jäi tietokoneeltani iTunesin hakuammuntasoittolista päälle – ja yht’äkkiä sieltä paukahtikin soimaan yksi viime kevään tutkintobiiseistäni. Mun laulamanani siis. Ja voi herranjestas, mä melkein juoksin itkien porraskäytävään, koska se oli jotain niin kamalaa!!! Että minkä maailman puurokorva voi löytää siitä mitään kovin positiivista sanottavaa???

Ainoa lohtuni koko jutussa on, että kuulostan nyt (toivottavasti ainakin?!?) jo paremmalta kuin tuolloin, vajaa vuosi sitten (samalla logiikalla tosin se, miltä kuulostan nyt, on ens vuonna tähän aikaan jotain kamalaa – kääk…). Onhan tuo tietty myös hyvinkin konkreettinen osoitus siitä, että harjoittelulla voi päästä eteenpäin, vaikka se subjektiivinen “hyvä” lienee myös hyvin kelluva käsite, joka muuttaa olomuotoaan ja kriteereitään koko ajan (tosin ei ainakaan sinne taaksepäin tai millään muotoa helpommin saavutettavaan suuntaan…). Tai sit se, että ehkä joku kuuntelee mua hieman vähemmän kriittisesti kuin mä itse..?! Hiton perfektionismi.

Olis kiva kuulla, että millainen mun ääni on sitten joskus maailmassa, kun se on “valmis” tai ainakin melkein sellainen. Että mihin tässä oikein pyritään. Ja tietty jonkinlainen aika-arviokin olis kiva. Että tapahtuuko se seuraavien kymmenen vuoden sisällä, ennen eläkeikää vai ehtiikö tapahtua tässä elämässä ollenkaan…

Apua, on tääkin.

Mutta periksi ei anneta Ei vaan kertakaikkiaan EI.

“Olet tässä”

Tetran pitäis liimata joku tarra tuohon palttiarallaa äänihuulten kohdalle – muistutukseksi omalle äänelleen siitä, missä kannattaisi pysyä ja mitä kohti kilvan rientää, jos onnistuu eksymään. Just niin kuin kaikissa infotauluissa, joissa on se punainen pallukka, joka kertoo sinun olevan ‘tässä’. Ja siinä on sit kiva ja hyvä olla.

Mutta oiJOI, mitä herkkubiisejä tämänpäiväiset Chaussonit olivatkaan – ihania!!! Enhän mä niitä vielä täysin osannut, mutta niistä kuuli kumminkin heti, että hyvä tulee, kun hetken veivaa. Olin ihan fiiliksissä ja Niina myös

Oli muutenkin oikein mukava tunti taas – mä olin täpinää täynnä, kun tiistain tunti jäi välistä. Ne ‘forte-mezzo-piano’-harjoituksetkin (joiden kanssa oon tässä tapellut jo jonkun aikaa…) menivät aika hyvin. Koin jonkinlaisen ahaa-elämyksen niiden suhteen: tajusin hakeneeni tuota fortea vähän liian syvältä (vaikka se voima tuleekin sieltä syvemmältä, niin äänen ei tartte syntyä siellä) ja sit puolestaan kääntäneeni pianon turhalle “mutkalle” kohti otsaa, kun haetaan suoraa putkea ja siinä soivaa kieltä (sellaista jousisoittimen kielen tyyppistä). Nämä havainnot helpottivat touhua huomattavasti, ehkä olen vaihteeksi jotenkin oikealla tiellä. Ja joskus mulle käy niinkin, että vaikka en tekniikkatreeneissä saisi johonkin juttuun haettua oikeanlaista tunnetta tai imua tai mitä milloinkin, sama juttu toimii ihan luonnostaan heti, kun se tulee oikeasti eteen.

Kotimatkalla laulutunnilta mut napattiin sit vielä musayhdistyksen vuosikokoukseen (jonka olin ehtinyt jo tyystin unohtaa, kun laulis meni osittain päällekkäin sen kans) ja ennätin paikalle just sopivasti todistamaan tulemistani valituksi yhdistyksen hallitukseen. Älkää kysykö miten näin pääsi käymään – se vaan tuntuu olevan ihan väistämätöntä ja tapahtuu aina ennemmin tai myöhemmin. Katsoin siksi turhaksi panna ihan hirmusti hanttiin – en ole vielä kuulunut sellaiseen yhdistykseen, jossa mua ei olisi värvätty johonkin vastuutehtävään… Onneks mä sentään tuun ihan hyvin juttuun etenkin sen vpj:n kans, joten eiköhän tästä selvitä

missä vika?

Mä olen yrittänyt kovasti kerätä itselleni asennetta ryhtyäkseni tykkäämään / jaksaakseni innostua opereteista, mut se ei vaan tunnu onnistuvan kovin hyvin… Ehkä mä oon jotenkin liian vakavamielinen niille..? Tai sitten ne eivät vaan oo “mun juttu” – ainakaan just nyt.

Sinänsä harmi, että oopperaluokalla niiden vääntämiseen käytetään näköjään tänä keväänä aika paljon aikaa… Jos multa kysyttäis, laulaisin mieluummin jotain muuta. Mut yritän nyt parhaani mukaan saada asiasta jotain irti. “Laulaminen” on kuitenkin aina parempi vaihtoehto kuin “laulamatta oleminen”.

pitkän kaavan kautta

Oli taas oikein megasessio laulun merkeissä tänään – pitkälti kolmatta tuntia vierähti laulaen sekä syvällisiä lauluaiheisia keskusteluja käyden. Ääniharjoitusten ambitus oli kaikkea pienen g:n ja d3:n välillä, siinä voimallisen soundin etsinnässä joku palikka ei vieläkään ole täysin tajunnut mitä sen pitäis tehdä ja se hiukka ärsyttää (no se ei liene yllätys kenellekään…). Mä oikein tunnen sen ratkaisun leijuvan jossain hyvinkin lähellä, mutta en vaan saa siitä kunnolla kiinni. Odotan jonkun sortin älynväläystä tahi loksahdusta kovin, kovin hartaasti! Debussy-osastolla jatkettiin Beau soir’ in kans, tehtiin vertailevaa väritutkimusta parin sävellajin välillä. Ja mun ääntämisetkin meni ällistyttävän vähillä korjauksilla (osa tosin meni eka-kerran piikkiin, ihme-mömmöksi, joka ei ollut tasan mitään kieltä…).

Jos mä oikeesti voisinkin vaan laulaa ja laulaa….. Ja sit vielä vähän laulaa. Olispa herkkua se.

Tekarit takaraivossa

Siinä sitä taas onkin päivän mielikuvaa ihan riittämiin voi tulkita ihan miten itse tykkää, mut mä vetäydyn kaikesta vastuusta. Riittävän vinksahtaneella mielikuvituksella (sellainen on ainakin mulla ja Niinalla…) voi kuitenkin todistetusti päästä haluttuun lopputulokseen.

Laulelut jatkuivat jälleen, joten elämä on taas vaihteeksi raiteillaan ja kulkee niin kuin pitääkin (mun perusturvallisuus kun järkkyy aina, jos ei ole seuraavaa laulutuntia tiedossa – mieluiten pian). Tunti meni aika hyvin, unohdin tunnin ajaksi jopa olevani nälkäinen vaikken hyvin aikaisen lounaan jälkeen muistanut syödä mitään ja porskutin menemään parin matkalta pikaisesti ostetun mandariinin voimin…

Tekniikkaosiossa jatkettiin edelleen tutustelua siihen miten äänen “ohjaaminen” eri suuntiin (alas, läpi takaraivosta, ylös päähän) vaikuttaa ääneen, sen väriin, soundiin ja kaikkeen. Ja että munkin äänestä löytyy nuo kaikki eri suunnat ja systeemit ja sit niitä käytetään sen mukaan mitä lauletaan! Se on jotenkin typerryttävän mielenkiintoinen huomio, oikeasti. Ja se availee mulle sellaisia ovia, joita en aikaisemmin ole ollenkaan hoksannut käyttää. Oi tätä oppimisen iloa!!

Ranskalaispläjäyksen kunniaksi ehdittiin korkata eka Debussy, Nuit d’Etoiles pehmeän-ytimekkäine  (?!? onko tuo mikään sana? Näyttää joka tapauksessa omituiselta, mutta en just nyt keksi parempaakaan…) samettiaaltoineen. Toimi aika hyvin ja tulee toimimaan vielä paremmin, kunhan pääsen sinuiksi sen kans. Kiitos ahkeran kotityön kykenin jopa lukemaan ja ääntämään sanoja ainakin jotenkin sinne päin. Hurraa minulle!

Bassopraanolta tuli läjäpäin lisää ehdotuksia tälle osastolle, kiitos! Älytöntä vaan, että ohjelmiston painotukset on jostain ihan syvältä, joten näidenkin suhteen tulee jo rankkaa karsintaa. Mikäänhän ei tosin (onneksi!!) estä kartuttamasta omaa henk.koht.ohjelmistoaan ihan niin pitkälle ja siihen suuntaan kuin sielu sietää – niinhän tuota on tehty tähänkin saakka. “Sijoituksia tulevaisuuteen” niinku.

Ranskaa täydeltä laidalta

No ei sit ollutkaan laulutuntia tänään, vaikka sitä hartaasti odotin… Onneksi oli kumminkin kotiläksyjä: kuus uutta “koeajettavaa” kappaletta – ja kaikki ranskalaisia: Debussya, Duparcia ja Chaussonia. Sain vierähtämään niiden parissa ihan jommoisen tovin ja ensivaikutelmat olivat oikein positiivisia – niistä tulee monta hienoa lisää ohjelmistoon!

Pääparan kieliosasto on ihan pyörryksissä tällaisesta ranskainvaasiosta, mutta olo ei kuitenkaan ole lähestulkoonkaan yhtä toivoton, kun ihan ekoilla kerroilla. Ehei, vielä mä senkin kielen selätän ennemmin tai myöhemmin, jos mä vaan haluan.

Ja haluanhan mä