Ohi on!!!

Se on nyt kuulkaa OHI se pääsykoehärdelli. Tuntuu jotenkin aika uskomattomalta. Maanantaina oli vielä tunne, ettei perjantai varmaan tule ikinä, mutta tässä sitä vaan ollaan. Ja elävien kirjoissa vielä. Se on jo saavutus sinänsä!

Eilen oli siis vuorossa leikkituokio plus haastattelu. Leikitettäviksi oli “lainattu” paikallisten päiväkotien lapsia, mulle osui kuusi noin kuusvuotiasta tyttöä ja poikaa – jotka olivat aivan ihania. Tosi kilttejä ja heti menossa mukana. Mulla oli marsilais-teema ja siihen liittyvänä rekvisiittana mm. tän kevään hernekuvia (= pieniä, vihreitä miehiä) sekä älyttömän hieno, tuunattu marsilaishattu, joka herätti ansaitsemaansa huomiota… Vartti meni ihan tosi nopeasti.

Sit piti ootella haastattelua vielä parisen tuntia. Siinä vaiheessa ei jaksanut enää ees jännittää, onneksi Bassopraano sattui olemaan maisemissa ja tuli pitämään mulle seuraa – sain myös yhden teoriaopeista päiväkahviseurakseni (mitään valintoihin liittyvää hänestä tosin ei irronnut…). Viimeinen haastattelu meni sit jo omalla painollaan. Viimeinen kysymys mulle oli, että mitä mä sitten tekisin, jos tulisin valituksi molempiin. Vaikea kysymys, tosi vaikea… Mutta palaan miettimään sitä vasta sitten, jos se jostain syystä osoittautuisi aiheelliseksi.

Nyt mä vaan toivon, että onnistuin tekemään riittävän suuren (positiivisen) vaikutuksen oikeisiin ihmisiin ja että siellä tehdään viisaita päätöksiä – joista minä kuulen siis sitten piiiiiiiitkän ajan päästä.

Nyt on vuorossa se kirjojenpalautus-matskujenpiilotus-operaatio.
Ja illalla laulutunti

Life goes on!

Puuh, osa 2

Jopas olikin melkoinen ristikuulustelu se tän päiväinen… Solfaa ja sointukuuntelua ja muotoanalyysia ja yleispätevää tenttausta, onneksi en sentään joutunut enää soittamaan. Ehkä maineeni erityisen vapaan säestystyylin edustajana on jo kiirinyt edelläni pitkin käytäviä

Nyt pitää kerätä voimia viimeiseen koitokseen, huomiseen leikkituokioon ja haastatteluosioon päivän päätteeksi. Kun mä ne vielä jaksan, niin sitten se on siinä. Onneks tällaisia voimainponnistuksia ei ole ihan joka viikko..!!

Puuh…

Mä olen hengissä edelleen – joskin täytyy sanoa, että tuollaiset pääsykokeet ovat ihan omiaan toisaalta viemään ihmisestä, jos ei nyt ihan henkeä, niin ainakin mehut ihan totaalisesti, toisaalta taas saattamaan tuon samaisen ihmisen sellaiseen ylikierrostilaan, että alta pois. Ja believe me, tiedän mistä puhun…

Mutta selvisin siis eilisistä koettelemuksista. Teoriakoetta väänsin villinä ihan viimeisille minuuteille saakka, vapaasäestysosuudessani (lähinnä just siinä 10-minuuttia-aikaa-tee-jotain-osuudessa) paino oli nimenomaan sanalla “VAPAA”, mutta laulut meni omasta mielestäni oikein hyvin – mikä sinänsä on käsittämätöntä sitä edeltäneen soittohässäkän jälkeen… Ajattelin sitten illalla, että ehkä se jotenkin kasvattaa ja karaisee perfektionistin luonnetta, jos joutuu välillä mokailemaan julkisesti keskeneräisillä suorituksilla – ja huomaa sen päätteeksi, ettei siihen kumminkaan kuole. Se vaan ärsyttää ihan suunnattomasti.

Päivän päätteeksi olin tosiaan tuossa ekan kappaleen naatti-hypetys-tilassa. En pystynyt syömään koko päivänä mitään muuta kuin hedelmiä ja aamukahvin jälkeen ei ollut puhettakaan siitä, että nauttisin mitään kofeiinipitoista… Arvatkaa mikä oli mun keinoni saada oloa “normalisoitua”? Fiksuimmat varmaan jo arvaavatkin: menin laulutunnille

Jep, se on paitsi maailman parasta tekemistä myös parasta toimintaterapiaa mulle. Sisäisesti hytisevästä hermokimpusta (odottelin tässä vaiheessa tietoa toiseen vaiheeseen hyväksytyistä eli olin epätietoinen haluavatko nähdä mua ko. talossa enää vaiko eivät…), jonka keskittymiskyky oli tasoa plankton (sisko-Kirsiltä lainattu erittäin naseva vertauskuva) sukeutuikin taas laulaja, joka keskittyi vain käsillä olevaan hetkeen ja veteli Belliniä ja prima-vista-Verdiä menemään niin että tukka tärisi.

Illalla tuli sit myös niitä odotettuja tekstareita: pääsin jatkoon molemmilla saroilla eli voimainponnistukset jatkuvat sekä tänään että huomenna. Ja sit se on siinä. Viimeistään perjantaina palautan kirjastoon kaikki nämä kämppäni valloittaneet kirjat ja opukset, hautaan kaikki aiheeseen liittyvät paperit jonnekin näkymättömiin ja yritän unohtaa kokonaan hakemiset ja pääsykokeet. Ettei musta tulisi hermoheikkoa planktonia koko kesäksi, kun tuloksia joutuu kumminkin odottelemaan pitkälle heinäkuuhun…

Haltioitumista

Olen vieläkin ihan pökerryksissä ja ihailusta sanaton. En tiedä mitä kirjoittaa, vaikka päässä risteilee sen ziljoona ajatusta. Olin kuuntelemassa Cecilia Bartolin konserttia, 5. rivillä ihan keskellä – oikea aitiopaikka. Olin heti alkumetreiltä sellaisissa fiiliksissä, että kylmät väreet meni pitkin selkäpiitä enkä tiennyt itkeäkö vai nauraa vai mitä – ihan vaan siksi, että niitä tunteita oli ilmassa ääripäästä toiseen ja niin intensiivisiä, että ne ihan imeytyivät sisään kaikista huokosista. Mä en ole nähnyt vastaavanlaista eläytymistä, totaalista läsnäoloa ja estotonta musiikille antautumista ikinä, koskaan, missään (paitsi ehkä Cecilian edellisessä konsertissa). Ja se on jotain, mitä ihailen suunnattomasti ja mistä toivoisin saavuttavani edes prosentin vielä tässä elämässä.

Se on sitä, mikä antaa musiikille sen sielun ja voiman liikuttaa jotain kuulijan sisällä ja jota ilman teknisesti täydellinenkin suoritus jäisi tyhjäksi. Ja se antaa muuten ihan hiljaisimmillekin pianissimoille aivan käsittämättömän latauksen – vaikkei siitä kuuluisikaan juuri mitään, sen vaan tietää, että se on siellä.

AH!!! Nyt mä taidan mennä sänkyyn ja pyörtyä silkasta onnesta. Ja herätä sitten huomisaamuna keräämään oikein kunnon viime-hetken-paniikkia viikon koitoksia varten… Jos musta ei tän jälkeen kuulu mitään vielä ens viikollakaan, niin tiedätte, että olen kaatunut “saappaat jalassa” (mutta en ilman taistelua…) Wish me luck..!!!

kannustusjoukoissa

Sain jo joku aika sitten kutsun Anu-kollegani Daniel-pojan ensiesiintymiseen kera sähkökitaran. Ja kun helatorstaille ei sen kummempaa ohjelmaa ollut, niin pitihän sitä niin tärkeään tilaisuuteen lähteä. Daniel soitti oman osuutensa oikein hienosti! Soittajia oli toki muitakin ja konsertti kesti komiat puolitoista tuntia. Konsertin jälkeen mentiin konserttikahveille heille kotiin ja siinä kahvia odotellessa saatiin kuulla vielä Danielin omia sävellyksiä säveltäjän itsensä esittäminä – kunnon kulttuuripläjäys siis

Tänään oli sit taas oman laulutunnin vuoro. Ei laulettu enää niitä pääsykoebiisejä – mulla on edelleen se “ylitäysikattila”-olo ja yritän nyt luottaa siihen, että siellä jotain positiivista muhimista vielä tapahtuu. Mut laulettiin sit muuta. Se ohikiitänyt Donizetti tuli nyt Niinan nuottihyllystä vastaan, kun etittiin ihan muuta, mut kokeiltiin sitä. Sillä tuloksella että nope, ei tuntunu mun fakilta sit kumminkaan: liian matalaa menoa… Että suutari pysyköön lestissään ja laulaja fakissaan… Vetäistiin sit vertailun vuoksi vielä sitä Belliniä ja kyllä se vaan omemmalta tuntui / kuulosti, tässä vertailussa ainakin.

Lueskelin tuossa kans niillä verkko-teoriakursseilla tekemiäni oppimispäiväkirjoja. Huomasin vääntäneeni siellä esim. analyysia jos jonkinlaista – yleisen musatiedon vastauksistakin löytyi vaikka mitä ihan järkevänoloista tekstiä. Ihan hämmästytin itseänikin – ehkä sieltä löytyis jotain “käyttökelpoista”… Kolme päivää vielä…

säätöä ja surinaa

Onko se “kylläistä liuosta” se sellainen, joka ei pysty enää liuottamaan itseensä yhtään sokeria tai suolaa tai whatever ainetta, jonka ansiosta se on “kylläinen”..? Mä tunnen olevani lähestymässä sellaista olotilaa noiden teoriajuttujen osalta. Aivan toinen asia on, kuinka nohevasti mä osaan näitä imeytyneitä tietoja hyödyntää sit oikean paikan tullen tai muistanko niistä mitään, mutta ihan hirmusti uutta ei enää tunnu uppoavan. Ja silti tuntuu vielä, että pitäispitäispitäis… huh.

Mulla oli tarkoituksena vääntää yks satasivuinen kirja tehtävineen ennen kokeita – siitä on vissiin neljä sivua jäljellä tällä hetkellä, nearly done. Tän aamuinen analyysi olikin kyllä jo melkoisen v-mäinen, sen verran omituisia sointukulkuja siihen mahtui… Diktaattejakin olen vääntänyt – jopa siinä määrin, että heräsin yksi aamu siihen, että olen unessani yrittänyt saada paperille melodiaa ikkunassa pörränneen mehiläisen surinoista… Vetää jo melkein vertoja sille aikaisemmalle aikakauslehtien kansista primavistailu -unelle.

Laulukyllästystä ei sen sijaan ole millään muotoa havaittavissa. Sillä saralla pyyhkii kerrassaan mainiosti edelleen. Sain tänään (hirmuisen säädön jälkeen…) Ilonan ympäripuhuttua mua säestämään pääsykokeissa – se on iso plussa, aina kivempi laulaa tutun säestäjän kanssa. Allergialääkkeet on kaiveltu jo esille ja ensimmäiset napsittu, kun alkoi siltä tuntua – se tästä nyt vielä puuttuisi, kun muuten on onnistunut itsensä terveenä pitämään… Mutta ainakin tänään tunnilla ääni kulki ja ihan tosi hyvin kulkikin. Se Bellini meni ällistyttävän hyvin ja sain siitä mieletöntä suitsutusta Niinalta. Jotenkin se vaan on sellainen aaria, jossa tietää heti kättelyssä, että voimaa (ja legatoa ja “ruuvausta” ym.ym.) on löydyttävä alusta loppuun. Jos ei löydy niin se on hastalavista sen siliän tien. Ja kuinka ollakaan, jostain sitä potkua sit yllättäen löytyykin – joku sellainen vaihde, jota ei vielä tähän mennessä ole jotenkin hoksannut ees käyttää. Jännittävää. Ja Marcello, se alkaa olla mun kanssa kuin kotonaan (paree olla kotona myös viikon päästä)!!

Mutta näissä merkeissä täällä porskutellaan edelleen ja yritetään vielä – vaikka sitten luonnonlakien vastaisesti – imeyttää jotain lisäoppia päähän näillä viime metreillä…

Ps. Ai niin – olenhan mä ehtinyt kulttuuririentoihinkin tässä välillä: sunnuntaina kävin kuuntelemassa Essiä, joka lauloi Aarre Merikannon yksinlauluja Temppeliaukion kirkossa. Se oli jotain tosi ihanaa kuunneltavaa, olin ihan fiiliksissä konsertin jälkeen ja päätin, että niitä on kaiveltava omaankin ohjelmistoon lisää. Eilen olin yhden oopperaluokkaystäväni kannustusjoukoissa hänen tutkinnossaan. Hienosti meni sekin!

Aivonyrjähdyksiä, voimaharjoittelua ja ruuvausta

Iltapäivään saakka päivä vilahti teoriatehtävien kanssa taistellessa. Tai no taistellessa ja taistelessa, osui joka tapauksessa sellaisia tehtäviä eteen, että piti vaan ajatella niin vimmatusti ja muistaa monta asiaa kerralla, että pelkäsin aivojeni nyrjähtävän ihan siitä riemusta…

Onneksi pääsin pahimpia solmuja aukomaan laulutunnille. Piti venyä taas sellaisiin korkeuksiin, ettei siinä auttanut olla minkäänlaisia mutkia matkassa, jos meinasi tolpillaan kestää. Vauhti oli päällä ja ääni hyvässä terässä. Voimaharjoittelu on taas ollut päivän sanana – ja se “ruuvaus”…

Tekniikkatreenien jälkeen otettiin “kevyeksi alkupalaksi” se uutuus-Bellini. Siis tosi kevyttä, juupajuu, kun puolet biisistä killuu kaksiviivaisissa korkeuksissa – laskeutumatta sieltä pois ollenkaan… Sen veivauksen perään pari ottoa Marcelloa ja vähänkö olikin hiki pinnassa. Mutta täytyy sanoa, että voimatreeni tepsii – on aina mahtavaa hoksata, että johonkin kohtaan tai fraasiin on tullut ihan uutta potkua. Sit vielä Marttiset kaupan päälle – ja ihan sitä sai olla tyytyväinen itseensä. Ou jee!

Huihuihui

Tulla tupsahti postiluukusta sit kirjeitä kaksin kappalein tänään. Ne viralliset valintakoeaikataulut. Kääk. Koko souvi vaan jotenkin ykskaks konkretisoitui tietyille kellonlyömille ja aiheutti sellaisen hieman omituisen olon. Ehkä se on vaan se viime hetken paniikki, kun tekee tuloaan – nice. Tuntuu, että olisi vielä miljoonaviissataa juttua, jotka pitäis ehtiä oppia ja harjoitella ja tajuta, vaikka toki ymmärrän, että se tuskin on mahdollista – se on inhorealismia. Ärsyttävintä on, kun ei tiedä mikä olis tarpeeksi hyvä (ja vähän päälle…). Ja perfektionisti haluaisi olla loistava kaikissa tekemisissään. Argh. Kai sitä vaan pitäis yrittää käyttää tää loppuaika jotenkin järkevästi (tietäispä vaan mitä se käytännössä tarkoittaa…). Toistaiseksi paras saamani ohje on ollut, että “Panikoi rauhassa” – juuri näin Kaikkia muitakin hyviä vinkkejä otetaan vastaan.

Mutta onneksi laulaminen on yhtä ihanaa kuin ennenkin. Niina sanoi tänään jo ekan lämmittelykierroksen jälkeen, että taitaa olla hyvä päivä tänään. Olikin. Oikein hyvä. Kun mä vaan muistan “olla siellä” ja “pitää jousen kielessä kiinni”. Hetkittäin sitä ihan ällisteli, että tuleeko se ääni oikeasti minusta Edellisellä tunnilla Niinan päässä mun äänellä soinut Donizetti oli ehtinyt hävitä jälkiä jättämättä sinne mistä tulikin, mutta sen sijaan – ihan jo solfaustaitojen ylläpitämiseksi – sain eteeni yhden Bellinin aarian. Joka noin ensi vedolla kuulosti siltä, että siitä saattais jotain tullakin. We’ll see. Sanoo hän, joka miettii mitä järkevää ehtis vielä tänä iltana tekemään….

Ps. Joku ulkomaanelävä oli päätynyt tänne blogiini ja päättänyt antaa kaikkitietävän kuukkelin hoitaa tulkkaus englanniksi. Vähänkö sain hyvät naurut..! Sitä, saiko etsijä sitä mitä kaipasikin, tarina ei kerro…

odotusta

Onpa tässä taas pari päivää vierähtänyt opiskelun merkeissä. Vajaat kolme viikkoa rutistusta jäljellä. Vielä ei ole ehtinyt iskeä viime hetken paniikki eikä toisaalta myöskään se loppumetrien “olen-raskaana”-olo tai “apua-pysynkö-terveenä”-luulotautisuus, mutta uskoisinpa, että ne vielä pukkaavat päälle – pahimmassa tapauksessa kaikki kerralla – augh…

Pääsykoekutsujen piti nettisivujen tiedon mukaan tulla tällä viikolla ja kun ei kuulunut, ennätin laittaa jo sähköpostia menemään, että NO, missä ne viipyy??? Sain kovasti anteeksipyytelevän vastauksen, että kiire on ja kaikkea, mutta tulossa se on kumminkin. Hyvä niin.

Tänään oli taas laulutunnin vuoro ja siellä se taas puhkesi kukkaan tämäkin päivä. Ääniharjoitusten ambitus oli jälleen kerran ihan melkoinen ja seula tiukka – priimaa pitää tarjoilla, mikään vähempi ei mee läpi. Niinpä niin… Pitäis vaan muistaa se opastuskarttojen “OLET TÄSSÄ” -tarra. Siis olla ja laulaa vaan siinä merkityssä, oikeassa paikassa, keskellä pitkää itseään – tapahtuipa mitä tahansa. Se estradin valokeila kun on just siinä ja jos lähdet hiippailemaan sen ulkopuolelle, jäät varjoon.

Mutta oli oikein hyvä laulupäivä jälleen – nyt on hyvä putki päällä ja sen soisin jatkuvan hamaan ikuisuuteen. Vääntö jatkui Marcellon kanssa ja lopputunnista ehdittiin vielä vähän Mozartiakin. Resitatiivia, my absolute favourite… Tosin tottapuhuen se taisi mennä tänään paremmin kuin vielä koskaan!

Ja tästä siis jatketaan. Pääasia, että laulu ei lopu

Elämässä kiinni

Laulupuussa on ollut hieman hiljaista. Se ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö tässä laulettu olisi, mutta syystä jos toisestakin ei ole ollut aikaa päivitellä asioita ajan tasalle. Noista syistä lisää tuolla kuulumisblogin puolella. Ja tuohon edelliseen postaukseeni viitaten sanon vaan, että pitää näköjään olla varovainen sen suhteen, mitä toivoo – koska sen voi vaikka saada… Mä sain, pikatoimituksena (joskin hieman toisella tavalla kuin olin kuvitellut, mutta kumminkin).

Vaikka elämä tietyiltä osin heittikin siis kunnolla kärrynpyörää, niin ne mulle oikeasti tärkeät asiat kuitenkin säilyivät. Laulaminen ja musiikki kuuluvat vakaana kivijalkana nimenomaan tähän osastoon. Tässä viikonlopun aikana mulle kommentoitiinkin laulamiselle omistautumisesta ja tottahan se onkin, täytyy myöntää. Juttu onkin just siinä, että haluan sille omistautua ja olen valmis luopumaan paljosta muusta, kunhan vaan saan pitää sen.

Mulla oli säestyslaulutunti sovittuna viime keskiviikolle – samalle päivälle siis, jolloin sain aamulla tiedon irtisanomisesta yt-neuvottelujen tuloksena. Mietin ohikiitävän hetken sitä, että saisinko itseni pidettyä tunnilla kasassa tai pystyisinkö keskittymään laulamiseen, mutta seuraava ajatus oli jo, että paskanmarjat, minuahan ei pidä pois laulutunnilta mikään – eikä ainakaan tämä. Laulaminen on muutenkin ollut mulle tapa kanavoida tunteita ja toisaalta tehokkain tapa miettiä jotain muuta – eikä se pettänyt tälläkään kertaa. Poikkeusolosuhteista huolimatta tunti meni hyvin ja ehdin sen aikana tajuamaan jälleen kerran, että just tätähän mä haluankin tehdä enkä siitä tappelematta luovu.

Seuraava tunti olikin sitten vappupäivänä: piknikin tai vappumarssin tilalla mulla oli “Vappu-Marchesit”, jotka vetivät voiton molemmista Ne olivat just soveliasta vappulaulettavaa! Edellisen kerran olin näitä veisuja vetänyt vajaa vuosi sitten ja vaikka monta unohdusta oli ehtinyt tällä välillä tapahtua, niin sieltä jostain aivoarkiston hyllyiltä ne kumminkin löytyivät ja pienen “pölytyksen” jälkeen muistuivat mieleen.

Tän päivän tunti oli suoraan pitkän kaavan kautta vedetyn lounaan + terassi-istunnon (mä tosin nautiskelin vaan kahvista, auringosta ja raittiista ilmasta) jälkeen, joten kesti hetken saada kroppa mukaan, mutta sieltä se tuli. Marcellon kans meinas välillä mennä mehut, mut siinä vaiheessa, kun päästiin Marttiseen saakka, meininki oli taas varsin ekstaattista.

Että kaikesta huolimatta hyvin menee! Ja nyt, sattuneesta syystä, voin omistautua jonkin aikaa ihan vaan musiikille ja laulamiselle ja pääsykoeopiskeluille – tottapuhuen se on varsin miellyttävä ajatus! Ja kun mulla on nyt jo syksylle tiedossa opiskelun mahdollistavia töitäkin, niin tästä mun Suuresta Visiostani ei puutu enää mitään muuta kuin se opiskelupaikka. Pitäkää kaikki peukkuja, että saisin sen!!!