kriisinpoikanen ja synninpäästö

Viime torstaina meinasi tosiaan pukata syksyn ensimmäistä pientä kriisinpoikasta laulurintamalla ja mietin kovasti mistä se mahtoi johtua. Tulin siihen lopputulokseen, että olen tässä jo viikkokaupalla treenaillessani keskittynyt liikaa kaikkiin niihin asioihin, joita mä EN osaa. Vahdannut treenaillessani virheitä ja yrittänyt korjailla niitä parhaani mukaan pyrkiessäni tietynlaiseen täydellisyyteen, siihen, että kaikki asiat menisivät kertasanomisella systeemiin sisään, siihen, että sitä vaan oppisi tosinopeasti. Mut juu, ei näin. Koska vahingossa siinä käykin niin, että sitä unohtaa omia virheitä tuijottaessaan sen, että kyllähän mä nyt herranjestas OSAANKIN jo vaikka mitä! Ja että sitä laulaa ihan jostain muusta syystä kuin täydellisen tekniikan takia (vaikkei siitä tietysti haittaakaan olisi).

Puimme tätä aihetta pikaisesti ope U:n kanssa tunnin alkajaisiksi tänään ja sain ripittäydyttyäni synninpäästön. Että esimerkiksi se torstain luokkatunti meni kuulemma mun osalta oikein hyvin, vaikka itsestä tuntui siltä, että pitikin mennä suunsa aukaisemaan… Ja että edistymisessä laulurintamalla noin yleensä ei ole mitään moitittavaa, päinvastoin. Että toivottavasti näillä eväillä tämä kriisinpoikanen taltutettiin jo alkuunsa.

Tämän päivän oivalluksia ihan näin sattumanvaraisessa järjestyksessä:

• “artikuloi yläleualla” – auttaa, kun mun leuka muuten taas sooloilee omiaan (yleensä väärään aikaan ja väärässä paikassa)
• myös itse treenatessa pitää muistaa pitää positiivinen asenne ja tsemppi päällä. Ei “äh, tää ei nyt onnistu — ei vieläkään — miks tää taas mättää, ei tästä mitään tuu” vaan “ai, nyt tuli tommonen ääni, mitäs mä voisin tehdä, että se kuulostais paremmalta..?”. Pitäis tehdä itselle rutiiniksi sellainen “korjaussetti”, jonka työkaluilla asioille voisi jotain tehdä.
• erilaiset työkalut ja apukonstit ja keinot, joita harjoitellessa käytetään ovat monesti “kärjistettyjä” – tarkoittaen siis sitä, että jotain uutta juttua opetellessa asioita tehdään korostetusti ja vähän niin kuin “ylipitkälle”, että asia tulisi tutuksi. Eikä ole tarkoitus, että asia tehtäisiin niin isosti tai korostetusti aina, hamaan maailman tappiin. Vaan kun harjoituksella on päästy haluttuun lopputulokseen, voidaan tavallaan palata pykälän verran takaisin “normaalitasolle” (joka on kuitenkin jotain muuta kuin se mistä lähdettiin liikkeelle) – tähän liittyi esimerkiksi tämän päivän “tötteröt”
• laulamaan lähdettäessä muista pistää valot päälle molemmista päistä
• on vaan kertakaikkiaan ja aikuisten oikeasti oltava kropassa riittävän iso tila, että kaikki mahdolliset äänet mahtuvat sinne ilman, että pitää kropan kanssa poukkoilla sinne tänne. Tämä on mulle ikuisuusasia, jos mikä….

Tuo kolmas pallero oli helpottava havainto siinä mielessä, että 95%:sti Ope U ja Niina ovat opetuksessaan ihan täysin samoilla linjoilla ja kommentoivat mulle ihan samoista asioista, vaikkakin eri sanakääntein – kuitenkin niin, että mä ymmärrän molempien pointit ja sen, millä lopputulokseen pyritään. Tuo loppu 5% on sitten sellaista, joissa olen vähän tavallaan huojunut siellä välimaastossa ja miettinyt, miten yksi sanoo yhtä ja toinen toista – vaikka mun korvassa se tavoiteltu lopputulos kuulostaa kumminkin tietyllä tavalla melko samalta. Ja tässä kohti tajusin siis sen, että kärjistetty esimerkki tai harjoitus ei ole sinällään se haluttu lopputulos vaan keino päästä sinne. Joten no hätä, kaikki hyvin

Lauloin pitkästä aikaa Erikan aariaa Barberin Vanessasta. Ei paha, se tuntui itse asiassa ihan hyvältä. Seuraavaksi ajattelin ottaa työn alle (kaiken muun ohella) lisää barokkia ja Bachin Matteuspassion alttoaarian (“Erbarme dich…”), joka on jotain mielettömän kaunista. Musiikkia, jota pitää laulaa täydellä äänellä ja silti riittävän kevyesti, että taipuu kaikkiin kuvioihin.

Kohta mä lähden jatkamaan koulupäivää ja kuuntelemaan taas pikkuoppilaiden teoriatunteja.

one of those days

Nonni. Olipas tänään sit vaihteeksi sellainen päivä, kun laulu ei kulkenut, ei niin mitenkään päin oikein kunnolla. Varsin ärsyttävää! Saattaa olla, että edellisen yön vähän huonoilla yöunilla, aikaisella aamustartilla ja ilman lounasta laukatulla hela-dagen-putkella oli jotain osuutta asiaan… Tai sit tää oli vaan yksi niistä päivistä, joita aina silloin tällöin kohdalle osuu, halusipa tai ei.

Onneks päivä alkaakin olla about tässä – seuraavaks saa vaan mennä ja kaatua sänkyyn. Huomenna uusi päivä ja uudet voimat. Ainakin molempia on pantu tilaukseen

voi tötterö…

Ope U:n oppilaita oli tänään sairaana siinä määrin, että mä sainkin vähän normaalia pitemmän tunnin. Mikä sopii tietty mulle oikein hyvin..! Vuorossa oli Faure ja rautaisannos ranskan fonetiikkaa (miksi hitossa niiden ranskalaisten pitää käyttää niin paljon niitä kirjaimia, kun ei niillä mitään sit kuitenkaan tehdä????? Minä vaan kysyn…) ynnä alarekisterin käyttöä.

Sen kielikylvyn ohella yritettiin saada mun naamaa aktivoitua. Esimerkiksi tötterölle, että sitä tekstiä saisi tuotua eteenpäin. Suhauteltiin erilaisia ässiä ja väänneltiin kieltä. Samalla piti yrittää muistaa ryhti ja pituus ja hengitys ja pitkä niska ja koko muu helahoito. Ai niin ja sit olis pitänyt muistaa vielä olla rentokin kaiken sen ohella. Että näin. Mä oikein tunsin, miten mun pikku-pää kävi ylikierroksilla, kun se yritti niin kovin pysyä perässä kaikessa mitä tapahtuu… Hyppäsin tunnilta suoraan metroon ja junaan ja voitte arvata kattoivatko kanssamatkustajat pitkään, kun mulle jäi naamanvääntely ja ääntelyvaihde hallitsemattomasti päälle… Mutta tästä se, pikkuhiljaa. Koska periksihän EI anneta. Ja tunnit noin muuten menevät oikein hyvässä hengessä – olis vaan niin kiva osata kaikki heti ja yhdestä sanomisesta. Huokaus. Mut ei se vieläkään mee niin…

Tunnin päätteeksi tuli taas uusi ryöpsähdys vaihtoehtoista ohjelmistoa (ja mitä ilmeisimmin sitä käydään todellakin vauhdikkaasti läpi – joka tunnille olis hyvä olla jotain uutta työstettynä niin pitkälle, että sitä vois kattoa…) – huaagh. Mielellään kuulemma sellaisia, jotka liikkuisivat vähintään kahden oktaavin alalla, että saatais koko putki käyttöön. Ja tänään Ope U jo ääneen mietti, että joko se C-kurssi tehtäiskin vaiks ensi keväänä… Hups. Mä en oo asiasta vielä ihan vakuuttunut, mutta kassellaan.

Huomenna meillä olis Ope U:n eka luokkatunti – jännää nähdä ja kuulla muitakin laulajia.

Ps. Jos ette ole vielä käyneet tuolla kuulumisblogin puolella, niin tässä vielä hauska tapaus eiliseltä. Hassuja tuommoiset sedät.

kielikuvia ja pääasioita

Maanantai-aamuna kestää näköjään hieman tuo lauluvireeseen heräily. Analyysitunnin jälkeen ehdin käydä hetken verran ääntelehtimässä treeniluokassa ennen laulutuntia. Meinasi mennä vääntelehtimiseksi, kun kroppa tuntui olevan ihan umpiunessa vielä siinä vaiheessa… Mutta kyllä se siitä lähti sitten tokenemaan – vaihtoehtoja kun ei annettu.

Tän päivän opeista jäi päällimmäiseksi mieleen, että ei riitä vaikka eläisi hetkessä (tämä sujuu yleensä tetraltakin) – kun pitäisi elää piirun verran aikaansa edellä. Että ehtisi valmistaa kroppansa tuleviin koitoksiin jo ennalta… Olla jo henkisesti siellä, missä sitten fyysisesti tulee olemaan sen sekunnin päästä. Helpommin sanottu kuin tehty – varsinkin, kun sitä ajattelemista ja muistamista on muutenkin. Mutta tästä siis listan jatkoksi, viuh-vauh. Muita flash-backeja ovat “niskan pitää olla pitempi kuin kaulan” (kun se mun leuka tekee välillä ihan omiaan ja häiriköi), “kieli roikkuu kitalaesta kohdasta, joka on n. 3 senttiä kielenkärjestä” ja “kuminauhat alimmista kylkiluista kyynärpäihin ja lentoonlähtö”. Jep.

Vedettiin sellaisia kivoja kahden oktaavin lurituksia ja yritettiin etsiskellä reittiä myös sinne kellarikerroksiin. Ilman, että sitä ääntä mitenkään painaisi – saati ajattelisi, että mennään alas. Sitä laulajan logiikkaa taasen, tästä on Niinan kans keskusteltu n kertaa. Kun että sille putkessaan liukuvalle äänelle pitäis olla aivan se ja sama miltä korkeudelta se ulos tupsahtaa. Niin-PÄ. Ei vaan vielä ole…

Positiivista oli, että Cancion de cuna menee jo ulkoa. Toisesta tän sarjan biisistä (Punto de Habanera) onkin sitten sanat vielä ihan solmussa – espanjalaista turpajumppaa siis tiedossa keskiviikkoon mennessä, harrastin sitä jo bussissa tänään kotimatkalla… Keskiviikoksi pitäis katsoa kans yks Faure, joten pääsen taas translitteroimaan ranskan sanoja itselleni luettavaan/ymmärrettävään kuosiin.

Nyt nukkumaan – pimenevät aamut alkavat selvästikin kääntää kelloa siihen suuntaan, että herätyskellon soidessa joka solu huutaa “nythän on vielä YÖ – NUKUTAAN!!!”.

aivotyötä

Eilisen lauluttoman (ja muutenkin musiikinopiskeluttoman) päivän jälkeen olikin taas paukkuja treenailla tänään. Koululla vierähti muutama tunti laulun merkeissä – ehdin treenailemaan akuuteimpia laululäksyjä sekä musayhdistyksen Donizetteja illan harjoituksia varten.

Tuonne kuulumisblogin puolelle ehdin jo kirjoittaakin, että kaikkein työläin osuus laulamisessa on tällä hetkellä juurikin se kaikki ajatustyö, jota pitää tehdä vimmatusti jo ennen kuin päästää ääntäkään – saati sitten, kun päästää. Se on se uusien oppien “sisäänajo” ja integroiminen jo aikaisemmin opittuun – kun pitäis yhtä aikaa kyetä keskittymään niiiiin moneen asiaan. Ja tetran älyllä vielä kaiken lisäksi. Mutta sieltä se vielä joku päivä ajautuu sinne selkäytimen suuntaan kaikki tämä oppi ja automatisoituu niin, että heti tietää mitä kohtaa kropassaan pitää venyttää / avata / löysätä / kiristää / kääntää / oikaista / rentouttaa jne. (erilaisia korjausliikevaihtoehtoja on riittämiin…).

Illan treeneissä piti kahlata porskuttaa läpi yhtä sellaista resitatiivipätkää, jota en ollut ehtinyt katsoa kovinkaan montaa kertaa. Kaikki tätä blogia pitempään seuranneethan toki tietävät myös kuinka “paljon” rakastan resitatiiveja… Not. Mutta pääsin sen loppuun jotenkin päin ja kai sitä pitää ruveta vääntämään, kun se mitä ilmeisimmin on siihen konserttikokonaisuuteen tulossa. Hmph, asennetta vaativa tehtävä. Muilta osin illan treenit menivät omalta osaltani ihan ok.

Kotiin päästyä piti vielä pistää pienet sormet (lue: nakit) soittamaan. Siinä mulle on lisää aivotyötä… Pitäis kai asettaa itselleen jotain järkeviä välitavoitteita – nyt tuntuu vaan siltä, että opittavaa olis ihan hirmusti ja Ms. Kärsivällisyys haluaisi tietenkin oppia kaiken nyt-heti-paikalla-ja-vähän-äkkiä-sittenkin (vaikka tietääkin, että ei se ihan niin mee…). Pöh.

Tästä siis täydellä höyryllä  kohti uutta viikkoa – hoplaa, hoplaa..!

venyy ja paukkuu…

… nämä päivät, jotka näköjään täyttyvät tekemisestä ihan yltiöpäisesti. Taisi tulla tällekin päivälle 12 tuntia non-stop-actionia (koska käytin jopa päivään kuuluneet bussi- ja metromatkat solfahimistelyyn…): soittotunti, analyysit, laulutunti, kolme tuntia teoria-obsailua ja läksyt vielä illan päätteeksi. Että olenpa ollut ihan tehokkaalla päällä tänään..!

Ope M:n kans juteltiin aamulla soittotuntien sisällöistä ja ne tulevat sittenkin keskittymään lähinnä siihen vapaasäestykseen. Syystä, että sellainen kuuluu mun opinto-ohjelmaan, laulajien pianonsoitto taas ei. Ehkä sekin tulee mulle eteen vielä joku kaunis päivä, mutta ei ainakaan ihan vielä. En tosin sano, ettäkö se vapaasäestys olisi ollenkaan sen helpompaa mulle. Sormet on ihan yhtä hytiseviä nakkeja tyylillä millä tahansa…

Niinan laulutunnilla pideltiin “soinnista kiinni” ja jumppailtiin ääniharjoituksilla ihan koko hela putken matkalta, kellarikerroksista sinne kolmiviivaisuuksiin saakka. Puh! Sain äskettäin vihdoinkin käsiini ne alkukesästä kuulemieni Rheinbergereiden nuotit, joten otettiin heti niistä ensimmäinen työnalle. Se vaikuttaa oikein käyttökelpoiselta sarjalta – siitä saa kelpo täytettä ohjelmistoon.

Tulevana sunnuntaina olis kans musayhdistyksen ensemble-treenit ja mun pitäis ehtiä jossain välissä katsoa myös niitä kappaleita – kääks… No, näyttää siltä, että myös viikonloppu tulee olemaan yhtä ohjelmoitu kuin tämä viikkokin.

niiaileva päärynä

Hahaa, sain tänään laulutunnilla kehuja, kun olen niin nopea oppimaan

Olen kyllä tehnytkin ahkerasti ajatus- ja muuta työtä “päärynä-hengityksen”, niiailun ynnä muiden uusien kroppakonstien parissa. Muistan jopa toteuttaa niitä – ainakin yksi kerrallaan ja silloin tällöin. Tetra on tetra edelleen. Kieli ja leuka puuhailevat vielä vähän omiaan, mutta ehkä nekin talttuvat tässä vielä joku päivä.

Jatkettiin vielä sen Montsalvatgen kanssa. Muutamat vokaalit ynnä konsonantit haeskelevat vielä paikkaansa (pitäis muistaa tuoda ne tarpeeksi eteen) ja muutamat rytmit pitää iskostaa vielä täsmällisemmiksi, mutta muuten oikein lupaavaa. Pääsen kuulemma jumppailemaan tätä ensi viikolla ryhmätunnilla pianistin kanssa. Ou jee, kiva juttu! Kun vielä ehtis opettelemaan sen ulkoa ennen sitä…

Joulukuun alkupuolella meillä on sit kans konsertti Ope U:n oppilaiden kanssa. Sinne mulle olis tarjolla – jälleen kerran… – se yksi Tsaikkarin kvartetto Olgana, olen siitä varmaan muutaman kerran kirjoittanutkin. Se, joka on aika matala, mutta hieno yhtä kaikki. Ehkä siitäkin jotain tulee, varsinkin kun Ope U meinaa alkaa urakoida mun alarekisterin kanssa, että saatais soimaan ja kantamaan sekin. Kun se kerran ON mahdollista, vaikka töitä tietty teettääkin. Ja pointtina siis nimenomaan se, että mitään ei sieltä ylhäältä lyhennetä – päinvastoin. Oikean tekniikan löytäminen alaääniin kun vaikuttaa sitten myös sinne toiseen ääripäähän. Jep. Let’s go for it, vaikka ennustankin, että muutamat taisteleva-mezzo-kohtaukset tarvitaankin ennen kuin ollaan perillä – tai edes jossain siellä lähistöllä…

Mutta ah, kyllä mä vaan niiiiiiin tykkään tuosta laulamisesta..!!

Puuh

Puuh. Olipas taas päivä. Ihan kiva, täynnä puuhaa ja jatkui näköjään iltaan saakka. Alkoi ja päättyi musiikkianalyysilla (aamulla tunnit, illalla läksyt) ja väliin mahtui laulutunti, säätöhässäkkää, nuottirumbaa, kahden peruskurssiryhmän teoriatuntien seuraaminen, antoisa keskustelutuokio kanssa-teoria-opiskelijan kanssa, solfausta ja soittoläksyjä. Ja muutama non-musiikki-related työsähköposti.

Laulutunti meni hyvin. Kantavana ajatuksena oli “vähemmän on enemmän” = kun malttaa olla tekemättä ja yrittämättä liikaa, pääsee itse asiassa parempaan lopputulokseen Uudesta ohjelmistoläjästä otettiin ekaksi työn alle Montsalvatgen “Cancion de cuna…”, joka vaikutti aika kivalta. Riittävän letkeältä, etten ehdi jäykistellä liikoja ja toisaalta riittävän rauhalliselta, että ehtii hengittää sinne “vielä puoli metriä syvemmälle”…

pii-pii-pianotunti…

Mun eka pianotunti to-aamuna oli hieman muuta kuin olin ennakkoon odottanut. Olin jotenkin siinä käsityksessä, että homman nimi olisi vapaasäestys. Noh, ei sit ollutkaan. Mut oli ilmoitettu laulajien pianonsoittoon ja ope M. ilmoitti, että syksylle ja talvelle olisi sitten tiedossa PALJON primavista soittoa kaikenlaisista laulusäestyksistä. Kääk! Ei silti, aivan ehdottoman upea taitohan se olisi sekin eikä mulla noin periaatteellisesti ole mitään sitä vastaan. Mielenkiintoista kuitenkin on se, että se ei kuulu teorian eikä varhaismusiikkikasvatuksen opinto-ohjelmiin, joten mä en oikein tiedä mihin lokeroon se olisi tarkoitus tunkea… Ehkä mä selvittelen tätä asiaa opon kanssa vielä ennen seuraavaa tuntia. Sitä odotellessa olen kuitenkin kaivellut sen edellisen laulututkinnon jälkeen nurkkaan hautaamani Vaccai-vihkon jälleen esille – kun nyt sitä pitäis ruveta sitten soittelemaan. Minkä taakseen jättää ja mitensetaasmenikään…

Perjantaina ne teorian opetusharjoittelu/didaktiikkakuviot menivät taas vaihteeksi uusiksi siitä mihin pisteeseen ne viime viikolla saatiin. Ohjaava opettaja vaihtuu ja ilmeisesti käytännön järjestelytkin jossain määrin – en vaan vielä tiedä, että miten. Oh, well – jatketaan siis säätöä ja asian selvittelyä. Huomenna pitäis kuitenkin mennä observoimaan jo ekoja tunteja. Kävin lainaamassa näillä kursseilla käytetyt kirjat perjantaina kirjastosta ja olen niitä tässä viikonlopun aikana vähän vilkuillut. Katsotaan miltä homma näyttää.

Olin tänään koululla treenailemassa – ajattelin näin sunnuntain kunniaksi säästää naapurit ylimääräiseltä mekkaloinnilta. Olipas ihanan väljää siellä!! Viikolla kun mihinkään ei pääse jonottamatta – nyt oli varaa mistä valita. Siellä hurahtikin muutama tunti ihan tehokkaissa merkeissä pääasiassa laulellen ja vähän soitellenkin. Kotona väänsin sit vielä musiikkianalyysin tehtäviä ja solfaläksyjä.

Huomisesta alkaa taas uusi viikko, mutta alkakoon vaan – I’m ready for it

mustelmia ja muuta mukavaa

Mulla on vasemman ranteen sisäsyrjällä (siinä luun kohdalla) kiva mustelma = konkreettinen osoitus siitä, että solfaläksyjä ON harjoiteltu ääniraudan kanssa, kuten käsky kuului. Mä oon just sellainen, joka saa mustelmia jo siitä, jos joku katsoo vähän pahemmin mun suuntaan, joten ihmekös tuo… Mutta treenailut pistettiin kyllä positiivisesti merkille tiistain tunneilla – läksyt sujuivat hyvin

Mulla on uusia lauluohjelmistoehdotuksia noin vuoren verran – saisin varmaan onnellisesti seuraavat kaksi viikkoa kulumaan ihan vaan niiden kanssa! Olen penkonut sekä kirjastoa että omia nuottihyllyjä ja kämpän “nuottipitoisuus” on jos mahdollista vielä suurempi kuin ennen. Katottiin tänään Ope U:n kans tuota nykyistä ohjelmistoa ja se on kuulemma erittäin hyvällä mallilla. Aluksi puhuttiin kurssin suorittamisesta noin kahden vuoden päästä, mutta tänään olikin jo sellainen ääni kellossa, että se voikin pätkähtää eteen jo ens vuoden syyspuolella. Mikä ettei, jäis sitten vielä hyvin aikaa sille B-kurssillekin.

Tänään jatkettiin maanantaina aloitettujen syvähengitysharjoitusten ja kielilihasten vetreyttämisen merkeissä. Haeskeltiin laululle tukea vielä entistäkin alempaa hengityksellä ja “niiailulla” ja yritettiin tehdä (jälleen kerran…) leualle selväksi mitä sen kuuluu tehdä. Tai siis lähinnä mitä sen kuuluis olla tekemättä. Ja hakea noilla kieliharjoituksilla kirkkaampaa intonaatiota vokaaleille. Ne tuntuivat ihan tepsivän – aina silloin, kun muistin uusia ohjeita totella. Joskin Ope oli sitä mieltä, että osaan soveltaa ohjeita käytäntöön tosi nopeasti.

Tuohon edelliseen postaukseen, se mun viikottainen laulutuntini onkin oikeasti 45 min. mittainen, mutta Ope U sanoi tänään erityisesti pyytäneensä talon johdolta, että saisi kuitenkin opettaa mua sen täyden tunnin verran, kun mulla ei kuitenkaan noita sivuinstrumenttiopintoja ole. Ja ihan mun pyytämättä! Vaikuttaa siltä, että hällä on intressiä opettaa mua ja se on tietty oikein mukava asia.

Näin tänään sattumalta yhtä loppusuoran teoriaopiskelijaa koululla ja ehdittiin istahtaa hetki kuulumisia vaihtamassa. Oli oikein kivaa. Sain kuulla, että sijaisia tuolla kentällä kovasti kaipailtaisiin ja että kiinnostaisiko. Hupsista! Ja joo, kiinnostaisi tottakai, mut en tiedä uskallanko ihan vielä. Mä en oo käyny vielä ees observoimassa ensimmäistäkään tuntia, että siltä pohjalta siis… Mutta hyvä tietää, että sitten, kun oma uskallus riittää, niin vientiä kenties olis!

Huomisaamuna alkaa sitten mun vapaasäestys-opinnot, toivottavasti mukavissa merkeissä. Mä lähden siitä, että yritän aamutuimaan erottaa oikean ja vasemman käden toisistaan…