reippaasti päin väärää mäntyä :-)

Mulle jäi tänään yllättäen vajaat pari tuntia “ohjelmoimatonta aikaa”, kun iltapäivän tunnit olikin peruttu. Päiväkahvin ääressä arvoin, että mitä sitä ihminen ajallaan tekisi – tekemättömiä hommia kun on läjäpäin. Ja kaikkien suureksi yllätykseksi (…as if…) laulaminen ajoi sitten lahjakkaasti musiikkianalyysin lopputyön, solfatenttitreenauksen, soittoläksyjen ja viimeisen tekemättömän mupedatehtävän ohitse… Eipä silti, jossain välissä nuokin kaikki on tehtävä, mutta se hetki ei ollut vielä tänään. Kajauttelin siis antaumuksella erinäisen määrän ääniä naapureiden iloksi.

Päivän laulukiintiön täydennykseksi illalla oli vielä laulutunti Niinan kans. Pientä hysteriaa oli taas ilmassa, kun piti mm. “laulaa päin väärää mäntyä” (joka sit osoittautuikin oikeaksi vääräksi männyksi ja taiteellisesti onnistuneeksi ratkaisuksi). Vaihteeksi kehissä olivat Rossinin Desdemonan kuviokellunnat. Sikapaljon nuotteja melkein kaikissa tahdeissa. Ekalla vedolla kuviot olivat aavistuksen kohmeessa, mutta siitä ne lähtivät liikkumaan ja lopputunnista menivät sit jo aika kivasti.

Avasimme myös virallisesti keskustelun seuraavan tutkinnon ohjelmasta ja siitä, mitä siihen sit mahdollisesti tulis. Siinähän sitä säätöä ja palapeliä riittääkin, samoin keskusteltavaa pitkäksi aikaa. Kun pitäisi saada ohjelmaan riittävän erityylisiä, mutta silti yhdeksi kokonaisuudeksi sopivia, itselle mieluisia ja mun äänen parhaita puolia esiintuovia kappaleita. Niin, ja ne pitäis myös kaikki jaksaa / kyetä laulamaan yhteen putkeen… Tässä yhteydessä sopiikin kysyä kaikilta laulajilta, että tuleeko kenellekään mieleen Carissimin kappaleen “Vittoria, vittoria!” tunnelmaista, mezzolle sopivaa biisiä, ihan keltä vaan säveltäjältä / aikakaudelta? Haluaisin ohjelmaan sellaisen tiettyä levollista, positiivista voitonriemua tihkuvan kappaleen, mut en välttämättä just tuota, kun tuolta osastolta on laulettavaa muutakin. Jos tulee jotain mieleen, niin saa vihjaista.

Nyt vihjaisen itselleni, että ala painua kohta kohti petiä. Mulla on kunnianhimoinen suunnitelma mennä huomenna aikaisin koululle, että ehtisin treenailla soittoläksyjäni jo ennen musahissan luentoa..! Laulamisen jätän suosiolla iltapäivään…

maanantailaulut

Ei musta tosiaankaan ole aamulaulajaksi… Tän päivän laulutunti oli taas heti analyysitunnin jälkeen, eikä aikaa äänenavaukselle ole yhtään, joten potkin itseni sängystä ylös ja koululle jo yhdeksäksi, että ehtisin tunnin verran siinä jumppailla ja lauleskella. Jumppailut vielä meni, mutta ääni tuntui protestoivan aikaista liikkeellelähtöä…

Itse tunti sujui sit onneksi hyvin, että kenties jotain jossain oli kuitenkin silloin aamulla käynnistynyt. Ehkä. Jossain rööreissä tuntuu vielä olevan jotain limoja liikkeellä, mutta onneksi ne eivät itse laulamiseen juurikaan vaikuta (elleivät osu just hankalasti kohdalle). Ope U oli oikein tyytyväinen harjoittelun tuloksiin ja sain itsestäni tunnin mittaan ihan kelpo ääniä ilmoille – jopa siinä määrin, että minusta kuulemma vielä laulaja tehdään.

Käytiin läpi sitä Sanelman aariaa (joka mun pitäis siis esittää tässä parin viikon päästä ja jota katottiin yhdessä tänään toista kertaa, hmph), etsittiin “uikutuspaikkaa”, johon ääni pitäisi biisin alussa ankkuroida ja pitää siellä. Sain kotiläksyksi suunnitella mitä aion milläkin fraasilla ja välisoitoilla ajatella. Olgakin ehtiin käydä kertaalleen läpi. Mun pitäis vaan oikeesti muistaa ajatella, että stemmani kulkee vähintään kvarttia korkeammalla… No, eihän tässä muuta kuin lisää reenailua peliin..! Kun kannattais kuulemma oppia “olemaan mukavasti” myös siellä alarekisterissä – sieltä kun löytyy niitä säveliä, joista maksetaan, jos ne osaa…

Ps. Unohdin viime viikolta kirjoittaa yhden Ope U:n neuvon: “Hengitä niin kuin ilma olisi nautintoaine”. Varsin toimiva neuvo!

yhtä sun toista

On tässä laulettu loppuviikollakin, tuon ihmeen ihanan tiistain jälkeen. Ei ehkä ihan yhtä ihanasti, mutta kuitenkin. Jonkun sortin yskä/kröhätyyppinen juttu vähän niin kuin yritti iskeä keskiviikon kieppeillä, mut ilmeisesti se ei sit iskenytkään, ainakaan mitenkään merkittävissä määrin. Satunnaisesti yskittää edelleen, mutta kun ei ole kurkkukipua, ei nuhaa, ei päänsärkyä, ei kuumetta, ei mitään muuta, niin eipä tuota ole malttanut laulamatta olla. Torstain ja perjantain laulikset menivät ihan ok. Ope U sanoi kuulevansa mun äänestä, että harjoittelen oikeita juttuja ja oikealla tavalla – jotain edistystä siis tapahtuu. Jes. Kahlattiin läpi sitä Olgaa ja mietittiin aseita tähän mun omaan psykologiseen sodankäyntiini tuohon alarekisterin käyttöön. Mut sujui se jo taas paremmin kuin maanantaina. Perjantaina oli säestystunti Niinan ja Samin kans, jatkettiin niiden edellisviikon kappaleiden hinkkausta. Sitä riittää..! Lopuksi tempaistiin sitten vielä Vittoria, vittoria kerran läpi – se meni aika voitokkaasti

Lauantaina oli ylimääräinen koulupäivä, ts. ohjattua harjoittelua. Tulihan siinä sitten viis tuntia veivattua laulu- ja soittoläksyjä, että ihan hyvä saavutus..! Tänä iltana oli sit joulukonserttiharjoitukset, joissa vierähti reilut pari tuntia. Treeneissä kuultiin sellainenkin ihme, että mä ja Tanja lauletaan yhdessä duettoa – nyanssina piano, siis hiljaa ei oo tainnu tapahtua ennen. Mä vetelin omaan stemmaani jotain ihan käsittämättömiä intervalleja sinne tänne, mutta ehkä mä sit ensi kerralla jo osaan. Samoin ne meidän kvartettibiisit, joissa vaihdoin stemmaa, olivat paikka paikoin aika jänskähtäviä mun osalta. Ääk. Pitänee varmistella vielä niitäkin ennen ens viikkoa.

Ehdin viime viikolla myös pariin konserttiin. Ke-iltana oli koululla lied-konsertti, joten kävin näitä oman talon laulunopiskelijoita kuuntelemassa. Ihan hyviä laulajia, mutta ei se Schumann vaan meikäläiseen kolahda oikein mitenkään päin… Torstain konsertti olikin sitten sellaista aariatykitystä, että alta pois. Konsertin ohjelmassa oli järjetön lista tunnettuja sopraanoaarioita (plus mezzokamaa ja tais olla yks tenoriaariakin joukossa), joista yleisö sai huutoäänestyksellä toivoa mieleisiään. Ja illan tähti sit lauloi ne. Tosta noin vaan, kaikki meni! Aivan käsittämätöntä. Se oli hienoa menoa se.

Mutta näissä tunnelmissa siis kohti uutta viikkoa. Puh.

highs and lows

Käsittämättömiä ovat ihmisäänen tiet. Tänään oli taas yksi niistä päivistä, jotka alkavat aikaisin, ovat täynnä kaikenlaista sälää ja hässäkkää ja sinkoilua ja juoksentelua ja harjoitusluokattomuutta – ja sit päivän päätteeksi olis vielä laulutunti. Mietin tunnille mennessäni, että mitäköhän laulamisesta tältä pohjalta tulee (vai tuleeko mitään) – mutta sitten mä lauloinkin ihan älyttömän hyvin! Ääni oli jotenkin tosi yhteistyöhaluinen, kroppa keskittyi olennaiseen ja äänentuottaminen oli vaan… yksinkertaista ja ihanaa. Mieletön fiilis, kun ääni kerrankin tekee just sitä, mitä haluan sen tekevän (koska joka päivähän näin ei todellakaan ole…).

Toista oli eilen, lauluryhmän luokkatunnilla… Oli ihan samanlainen säläsinkoilupäivä silloinkin ja aamupäivän pikaisen ääntelyn jälkeen piti sit vetäistä kylmiltään se Tsaikkarin duetto Olgana. Ei hyvä, ei. Mä tein varmaan ihan kaikki klassiset mokat… Se Olgan stemma vaan on sillä just epäkiitollisella korkeudella – siis sillä, mitä mä en ole vielä kyennyt ottamaan haltuun. Ja kun siihen saa sopraanon viereensä vetämään omaa stemmaansa, tulee välittömästi sellainen tunne, että kun mä en pysty kuulemaan itseäni itsekään, miten maailmassa kukaan muukaan mua kuulisi. Jolloin lähtee paniikinomaisesti hakemaan voimaa lauluunsa jostain aivan väärästä paikasta ja joutuu entistä suurempaan pulaan… Näin juuri kävi eilen. Omituisinta koko jutussa on kuitenkin se, että kun mä uikutin tästä “nokunmäenkuulumihinkään!” -ongelmastani, mulle sanottiin, että no kuuluthan sä! Suurempi ongelma on siis uskonpuute ja siitä seuraavat vääränlaiset korjausliikkeet. Höh. Ja täytyy sanoa kyllä kans, että ehkä jonkun sortin äänenaukaisu tahi lämmittely ennen niitä kaikkia pitkälti viivaston alla möyriviä nuotteja olisi voinut auttaa tilannetta. No, nämäpä yritän muistaa sitten ensi kerralla. Stemmat ja sisääntulot kaikki menee ihan putkeen ja mun sisko-sopraano on oikein hyvä, se on vaan tuo mun alarekisteri ja sen käyttötekniikka kun mättää. Miks sen pitääkin olla niin hankalaa???

Mutta onneks on sit vastapainoksi näitä tän päivän lauliksen kaltaisia hetkiä niin jaksaa sit taas tahkotakin

satasta ja vähän päälle

Oli pitkästä aikaa Niinan tunti Sami the Säestäjän kanssa. Ennätin ennen tuntia availla ääntä kotosalla jo noin alustavasti, joten ne ääniharjoitukset mitä ehdittiin tehdä Niinan kans Samia odotellessa meni tosi hyvin. Yritin

• muistella niitä eilisiä yläleuka-artikulaatiojuttuja
• antaa “alaleuan pysyä pitelemättä” (= olla tekemättä sillä yhtikäs mitään)
• pysytellä äänen kans siellä keskustassa
• olla tekemättä (sen äänen lisäksi) yhtään mitään yläleuan ja solisluiden välisellä pätkällä jne.

Kaikkea en tietenkään muistanut koko aikaa, mutta jotain edes hetkittäin ja hitto vieköön, sehän toimi !! Jee!!!

Päivän ohjelmassa oli se Bridgen biisi, jota tässä joku aika sitten veivattiin. Siinä on sellainen myrskyisän vellova säestys ja sitä ei voi laulaa muuten kuin satanen lasissa tai hukkuu niiden pianon aaltojen alle. Enkä muuten muista milloin musta olis lähteny niin isosti ääntä kuin tänään – se oli menoa eikä meininkiä..! Wou. Sen lisäksi hinkattiin Wolfia. Siihenkin piti paneutua antaumuksella ja intensiteetillä, joskin ihan erilaisella sellaisella. Sain taas läjäpäin hyviä ehdotuksia tulkintaan, seuraavaksi ne pitää taas “sisäänajaa” – nyt kun tetra muisti (…jälleen kerran…) aina yhden asian kerrallaan, kun muistettavia juttuja ois ollut kuustoista. Mutta oppii se tetrakin.

Jäi taas niin hyvät fiilikset, että olis tehny mieli vähän kajautella vielä metrossa kotimatkalla. Maltoin kuitenkin mieleni. Mut ehkä tällä energialatingilla ja seratoniinin määrällä saan jotain muuta hyödyllistä tehtyä vielä tälle illalle.

Oih, laulaminen <3

 

laulurintamalta

Pikakuulumiset laulurintamalta ennen kuin kuukahdan tältä illalta. Kello ei oo vielä ees kaheksaa, mutta mä jo haukottelen armotta…

Viikonloppuna oli hyvät treenisessiot molempina päivinä, vietin koululla aikaa tuntitolkulla ihan vaan laulaen, tunnustellen, kuulostellen, oikeita “juttuja” etsiskellen. Työn alla on vaikka mitä. Ope U antoi mulle viime viikolla pari uudempaa suomalaista aariaa kokeiltaviksi, sen lisäksi on ainakin Faurea ja Wolfia ja Granadosta ja Bachia menossa. Erityisesti Des-duuri-biisit tuntuivat soivan tosi hyvin.

Eilisiltana mulla oli tunti Niinan kans. Se oli vasta aika myöhään illalla ja kun päivä oli alkanut jo suhteellisen varhain eskarilaisten työpajan vetämisellä niin olin jo aika piipussa siinä vaiheessa päivää. Se tietty tuntui “laulukoneistossa”, joka ei oikein jaksanut enää käydä ihan täysillä kierroksilla. Ainakaan enää siellä lepakkorekisterissä, mitä muutaman harjoituksen kanssa hinkkailtiin… Mutta muuten oli oikein hauskaa. Lopputunnista päädyimme sit vetämään prima vistana Charlotten aariaa Massenetin Wertheristä – et sellainen “kiva-pikku-biisi” päivän päätteeksi. Ja vielä ranskaksi – HUH. Mut se ooppera on kyllä hieno ja sinänsä tutustumisen arvoinen.

Tänään mulla oli tunti Ope U:n kanssa. Alkutunnin jumppahiihtelyjen ja syvähengitysten ja “omenat-kainaloissa”-kroppalaajennusten jälkeen päästiin laulamaan. Mun pitäis oppia jotenkin ajattelemaan mun pään yläosa (= kaikkea, mikä on yläleukalinjan yläpuolella) leijailemaan paria senttiä muuta kroppaa korkeammalle. Ja artikuloimaan pelkällä yläleualla – how interesting is that. Mutta Ope U oli tyytyväinen asioiden etenemiseen ja harjoittelun tuloksiin. Vaikka se joutuukin sanomaan mulle edelleen niistä tasan samoista asioista joka ikinen tunti… Mut hän on kuulemma valmistautunut tekemään sitä vielä muutaman vuoden ajan – ehkä mä sit jo jotain muistan ihan sanomattakin Lopputunnista katsottiin yhtä niistä suomalaisista aarioista ja hups, Ope U oli sitä mieltä, että mä voisin sen vetäistä siellä meidän laululuokan konsertissa joulukuun alussa. Hups..! No, onhan tässä vielä muutama viikko aikaa saada se esityskuntoon. Ens viikolla yritetään saada sitä Tsaikkaria kahlattua läpi.

Kun vaan pysyis terveenä, niin ihan hienosti olis asiat..!

korvien kääntelyä

Meillä oli tänään Ope U:n kanssa syvälliset keskustelut näistä laulamisen saloista. Jälleen kerran. Kaikki lähti siitä, kun tehtiin jotain harjoitusta, jonka tuloksena syntynyt ääni ei mun omaan korvaan kuulostanut juuri miltään, mutta Ope U:n mielestä oli just hyvä. Mä olin ihan kysymysmerkkinä ja kysyin että miten niin??

Tästä päästiin aiheeseen miltä ääni kuulostaa oman pään sisällä ja miltä puolestaan sen ulkopuolella. Erilaiselta (tottakai, sen nyt tietää kuka vaan), mutta ahaa-elämys oli se, että se ääni, joka itsestä tuntuu / kuulostaa sellaiselta isosti soivalta ja kantavalta ei välttämättä olekaan sitä kuulijalle..! Ja se ääni, joka ei omiin korviin kuulosta läheskään niin kantavalta tai kuuluvalta onkin itse asiassa se parempi vaihtoehto. Tähän perään tuli pitkät pätkät fysiologista selitystä siitä, mitä reittiä ja miten se ääni tuolla pään sisällä poukkoilee matkallaan äänihuulista korvaan. En vaan jotenkin ole koskaan tullut tätä asiaa näin ajatelleeksi, siksi se kai tuntuu niin ällistyttävältä asialta. Sitä luottaa omaan korvaansa, mutta unohtaa ajatella mistä se ääni korvaan oikein tulee. Nyt jälkeenpäin, tarkemmin ajateltuna, olen törmännyt tähän samaiseen ilmiöön (ääni <-> oma kuulokuva <-> opettajan kuulokuva) molempien opettajien kanssa useampaan kertaan ja ohimennen sitä ihmetellyt, mutta en vaan ole tullut ottaneeksi asiaa puheeksi kummankaan kanssa. Onneksi niin kävi nyt. Jotenkin tuntuu, että tämä oli hyvä juttu tajuta ja että siitä voi olla isokin apu tässä tämänhetkisessä rimpuilussa kohti parempaa lopputulosta. Nyt pitää vaan viritellä korvia vähän erilaisille taajuuksille ja koodata se tavoiteltava soundi uudestaan jotenkin toisin.

Viime viikko meni laulamisten osalta vähän normaalia vähemmillä tehoilla – jos koulupäivät venyy kymmentuntiseksi ilmankin, niin ei siinä enää paljon laulella… Ehdin Ope U:lle jo voihkiakin, että on taas vaihteeksi vähän sellainen “olen-laiska-ja-hidas-oppimaan-eikä-ees-osaa-ranskaa-ja-kaikki-muut-on-varmaan-paljon-parempia-ihmisiä” -olo. Ei mikään übersyvänne, mutta sellainen, että “vois jo taas vaihteeksi tulla joku sellainen edistysloikka, kun mä junnaan vaan ihan paikoillani eikä mitään uutta tapahdu vaikka mä mitä tekisin” -olo. Ope U oli sitä mieltä, että mulla ei ole kerrassaan mitään hätää eikä aihetta olla huolissani. Että tää on ihan normaalia ja että mä itse asiassa olen aika nopea oppija. Ja on kuulemma erittäin hyvä merkki, että mä ajattelen ja pähkäilen ja kysyn ja haluan tietää asioita, syitä, seurauksia ja merkityksiä  Ja täytyy kyllä sanoa, että tuota aivotyötä olen tehnyt tän kuluneen syksyn aikana ihan tolkuttomat määrät – kaikki tämä muhii jossain takaraivossa vuorokaudet läpeensä. Sillä energiamäärällä varmaan valaisisi keskisuuren kaupungin, jos sen saisi jotenkin sähkövirraksi muutettua…

Mutta jos siitä joskus maailmassa on jotain hyötyä tällä saralla, niin menköön. Se on kuitenkin ihan ympäristöystävällistä energiaa.