Niin se aina on: arjen alettua ei enää muistakaan koskaan lomalla olleensa. Se vaan kertakaikkiaan kaappaa mukaansa, täyttää kalenterin ja sähköpostin sekä pistää ajan rullaamaan hullun lailla. Eikä siinä auta muu kuin yrittää pysyä perässä ja orientoitua asioihin päivä kerrallaan…
Ensembleporukan näyttämöharjoitukset alkoivat ja niissä on ollut kivaa! Tokihan se on niin, että omat osuudet, lähdöt ja lähtöäänet, rytmit, iskut jne. (jotka jo musiikkiharjoituksissa menivät ulkoa vallan hienosti ja ongelmitta) yks kaks vaan karkaavatkin päästä, kun pitää samanaikaisesti keskittyä useampaan asiaan. Tai sitten vaihtoehtoisesti voi tietty aina laulaa muiden stemmoja omiensa sijaan, varsin jännä ilmiö sekin… Mut ehkä tän alun kuuluukin olla tämmöistä säheltämistä, sit sieltä seasta löytyy ne jutut, jotka sit jäävät elämään. Ohjaaja tykkäsi kovasti rekvisiitaksi viemästäni kutimesta ja lankakeristä, ne osoittautuivat monikäyttöisiksi ja useampaankin kohtaukseen sopiviksi. Kylkiluun pätkästä tulee kyllä hauska, putoilen sitä tehdessä vielä tuon tuostakin – ehkä pokka sit jo esityksessä pitää 
Eilen oli eka laulutunti tälle vuodelle Ope U:n kanssa. Olin ihan varma, että oon tässä loman ja omatoimisen harjoittelukauden aikana lipsunut takaisin vanhoihin tapoihin, mutta enpäs ollutkaan – Ope U kattoi vaan silmät pyöreinä, että kylläpäs muuten olet harjoitellut hyvin lomalla – oikealla lailla ja oikeita asioita. Ei oikein parempaa alkua vuodelle ois voinut olla! Laulettiin läpi tän päivän koelaulukappaleet, jotka nekin molemmat tuntuivat olevan hyvässä kuosissa, suomen ääntämisestä tuli vielä oikein erityiskiitokset. Lisäksi tunnilla koettiin myös “vahingoniloa” (= kun joku juttu onnistuu ihan vahingossa ja siitä iloitsevat suureen ääneen sekä opettaja että oppilas). Olin siis kovin onnellisenhämmentyneessä ja kiitollisessa mielentilassa tunnin jälkeen. Illalla oli sit vielä opetukset omien oppilaiden kanssa ja vaikka tuntisuunnitelmien tekeminen vähän tökkikin, niin oli mukava nähdä niitä mussukoita.
Tänään oli sit vuoden ekat koelaulut koulun seuraavaa oopperaproggista varten. En tiedä onko siinä mulle mitään osaa, mut Ope U:han ei ottanut kuuleviin korviinsakaan vaihtoehtoa, että sinne ei muka menisi. Oma vuoro oli vielä heti aamusta, ensimmäisten joukossa… Tällaiselle anti-aamulaulajalle se ei ollu ehkä se kaikkein paras ajankohta, mutta toisaalta oli kiva, ettei sit tarvinnut täpinöidä koko päivää, vaan homma oli sit äkkiä hoidettu ja alta pois. Olosuhteisiin nähden (koelaulu on aina koelaulu…) meni ihan kivasti – toki jännitti, muttei ihan niin paljoa kuin olisi voinut kuvitella. Ehkä se jotenkin helpotti, kun kaikilla laulajakollegoilla tuntui olevan ihan samat fiilikset – fakkiin ja vuosikurssiin katsomatta. Sellaista kollektiivista jänskäystä ja toinen toisensa kannustamista.
On ihan semmoinen olo, että vois mennä jo nukkumaan, vaikka kello ei oo vielä neljääkään… Onneksi on viikonloppu edessä, josko tässä toipuisi maanantaihin mennessä.
