Ja mun äänestä paljastuu kuulemma joka tunti kaikenlaista hienoa ja “ennenkuulumatonta”. Viime aikoina ylärekisteri on ollu se toimivampi, mut tänään lauloin sit nätin, ytimekkään ja kantavan pienen f:n. Hups. Mihinkähän tässä oikein ollaan menossa???

Kokonaisilmaisutuntien jälkeen onnistuin löytämään itselleni luokan ja ennätin vähän avata ääntä ennen päivän koitoksia. Ekaks kävin Pianisti J:n säestystunnilla. Olen kaivanut esille Rossinin Isabellan aariat ja vein ne tunnille tänään – siitä onkin jo hetkonen, kun olen niitä veivannut viimeksi. Pyysin säestyksiä primavistanneelta Pianisti J:ltä “armollista harjoitustempoa”, koska kuvioita on aika paljon (niitäkin, joita ei voi ottaa yhtä vapaasti kuin kadensseja) ja toista en ole laulanut säestyksen kans ikinä (enkä ees kuullut, kun mitään äänitettä ei kertakaikkiaan löydy) – ja jumankekka, mitä sieltä tuli!! Tempot oli niin hurjat, että sivut vaan vilisi silmissä – kahden aarian jälkeen hiki jo valui pitkin selkää…

Ope U:n tunnilla käytiin vielä hetki post-koelaulu-keskustelua. Hän oli kuulemma ollut minusta oikein ylpeä, koska onnistuin jopa tuossa jännittävässä tilanteessa näyttämään niinkin paljon viime syksyn aikana oppimiani (ja etenkin poisoppimiani) taitoja. Raadissa istunut Ope S oli kuulemma myös nämä edistysaskeleet pannut oikein ilolla merkille, jee! Ja mun fakkiasiaa jäänyt miettimään hänkin – se tuntuu nyt olevan päivän puheenaihe… Päivän tekniikkateemoina oli “hengitä takataskuihin” ja “valmista äänet ajoissa”. Mun Carpe diem -logiikka ei ihan toimi, pitäis osata ajatella tulevia ääniä jo vähän ennen kuin niitä päästelee… Mietittiin myös mitä mä nyt kevätpuolella laulaisin: ainakin lisää ranskankielistä aariaa (Bizet, Thomas) olis näköjään tuppaamassa listalle, verryttelymielessä uutta Marchesia, sit pitäis kuulemma kattoa B-kurssin ohjelmistoakin sillä silmällä, että täyttäis sitä tasaisesti kaikin osin, vaikkei sitä ihan vielä tarttekaan tehdä. Jotain Semiramideakin (osastoa “kuviokellunta”) oli Ope U:n mietteissä pyörinyt, kenties siis sitäkin. Plus vielä lisää niitä naissäveltäjien tuotoksia. Guru H:lla oli kans jotain Sibelius-ehdotuksia, joita mun pitäis kattoa, kai näillä taas hetki mennään.

Sit oli vielä pari tuntia ensemble-treenejä tanssikoreografioineen kaikkineen. Ei ne onneks vaikeita ollu – ainakaan näin aluksi. Nyt kello käy iltakahdeksaa ja mä olisin ihan valmis yöunille… Huomenna sama meno jatkuu heti, kun aamulla silmät auki saa. Näin meillä. Ja hyvä niin..!

Oikeita asioita on siis tehty ja tällä tiellä on hyvä jatkaa.

Ps. Niin, ja niitä koelaulutuloksia ootellaan ainakin viikko ellei pitempään…

Ensembleporukan näyttämöharjoitukset alkoivat ja niissä on ollut kivaa! Tokihan se on niin, että omat osuudet, lähdöt ja lähtöäänet, rytmit, iskut jne. (jotka jo musiikkiharjoituksissa menivät ulkoa vallan hienosti ja ongelmitta) yks kaks vaan karkaavatkin päästä, kun pitää samanaikaisesti keskittyä useampaan asiaan. Tai sitten vaihtoehtoisesti voi tietty aina laulaa muiden stemmoja omiensa sijaan, varsin jännä ilmiö sekin… Mut ehkä tän alun kuuluukin olla tämmöistä säheltämistä, sit sieltä seasta löytyy ne jutut, jotka sit jäävät elämään. Ohjaaja tykkäsi kovasti rekvisiitaksi viemästäni kutimesta ja lankakeristä, ne osoittautuivat monikäyttöisiksi ja useampaankin kohtaukseen sopiviksi. Kylkiluun pätkästä tulee kyllä hauska, putoilen sitä tehdessä vielä tuon tuostakin – ehkä pokka sit jo esityksessä pitää

Eilen oli eka laulutunti tälle vuodelle Ope U:n kanssa. Olin ihan varma, että oon tässä loman ja omatoimisen harjoittelukauden aikana lipsunut takaisin vanhoihin tapoihin, mutta enpäs ollutkaan – Ope U kattoi vaan silmät pyöreinä, että kylläpäs muuten olet harjoitellut hyvin lomalla – oikealla lailla ja oikeita asioita. Ei oikein parempaa alkua vuodelle ois voinut olla! Laulettiin läpi tän päivän koelaulukappaleet, jotka nekin molemmat tuntuivat olevan hyvässä kuosissa, suomen ääntämisestä tuli vielä oikein erityiskiitokset. Lisäksi tunnilla koettiin myös “vahingoniloa” (= kun joku juttu onnistuu ihan vahingossa ja siitä iloitsevat suureen ääneen sekä opettaja että oppilas). Olin siis kovin onnellisenhämmentyneessä ja kiitollisessa mielentilassa tunnin jälkeen. Illalla oli sit vielä opetukset omien oppilaiden kanssa ja vaikka tuntisuunnitelmien tekeminen vähän tökkikin, niin oli mukava nähdä niitä mussukoita.

Tänään oli sit vuoden ekat koelaulut koulun seuraavaa oopperaproggista varten. En tiedä onko siinä mulle mitään osaa, mut Ope U:han ei ottanut kuuleviin korviinsakaan vaihtoehtoa, että sinne ei muka menisi. Oma vuoro oli vielä heti aamusta, ensimmäisten joukossa… Tällaiselle anti-aamulaulajalle se ei ollu ehkä se kaikkein paras ajankohta, mutta toisaalta oli kiva, ettei sit tarvinnut täpinöidä koko päivää, vaan homma oli sit äkkiä hoidettu ja alta pois. Olosuhteisiin nähden (koelaulu on aina koelaulu…) meni ihan kivasti – toki jännitti, muttei ihan niin paljoa kuin olisi voinut kuvitella. Ehkä se jotenkin helpotti, kun kaikilla laulajakollegoilla tuntui olevan ihan samat fiilikset – fakkiin ja vuosikurssiin katsomatta. Sellaista kollektiivista jänskäystä ja toinen toisensa kannustamista.

On ihan semmoinen olo, että vois mennä jo nukkumaan, vaikka kello ei oo vielä neljääkään… Onneksi on viikonloppu edessä, josko tässä toipuisi maanantaihin mennessä.

Tällä viikolla olen kumminkin käynyt joka päivä (loppiaispäivää lukuunottamatta) koululla laulamassa, vaihtelevalla menestyksellä. Muutamana päivänä oli oikeinkin hyvä reenifiilis, toisina päivinä taas keskittyminen oli ihan kateissa. Mutta yritystä oli silti, niinäkin päivinä. Tänään olin reipas ja urakoin myös yhden kesästä saakka pitkin kämppää seilanneen nuottiläjän hyllyyn oikeisiin kansioihin. Ei siinä vielä kaikki ollu, mutta ees osa.

Huomisesta alkaa ensemble-kurssin näyttämöharjoitukset, jännittävää nähdä mitä siitä saadaan aikaiseksi..!

Laulusyksy oli harvinaisen tiukka. Ope U aloitti heti ekalta tunnilta sellaisen natsikomennon, että alta pois. Se liittyi tiettyihin tekniikkajuttuihin – lähinnä vanhoista, huonoista tavoista poisoppimiseen. Niillä avuin kun kuulemma oli päästy tähän saakka, mutta jos mieli teki eteenpäin, niin nyt oli se hetki, jolloin niistä piti päästä eroon. Oli jotenkin ihan kamala shokki tajuta, että olin ihan hyvässä uskossa tehnyt juttuja, jotka eivät sitten olleetkaan loppupeleissä ollenkaan hyviä. Vihainenkin olin välillä – lähinnä siksi, että tunsin tehneeni vuosikahdet töitä, jotka sitten osoittautuivatkin täysin turhiksi ja jouduin kaupan päälle vielä tekemään töitä kaksin verroin päästäkseni niistä eroon. Että miksi niihin ei ole puututtu aikaisemmin?! Teki mieli potkia harjoituskopin seiniä ja polkea jalkaa, mutta päädyin puremaan hammasta ja jatkamaan harjoittelua, vaikka tuntuikin siltä, ettei mikään asia kertakaikkiaan etene mihinkään. Välillä epäilytti jo sekin, että kuuluuko mun olla ollenkaan lauluopiskelija, jos kerta oon niin huono…

Yhdellä tunnilla sitä sitten jo Ope U:lta kysyinkin, että missä mielenhäiriössä he ovat olleet mut valitessaan. Siitä seurasi sitten tietenkin pitkä keskustelu aiheesta. Ope U vakuutteli, että en ole kumminkaan lähestulkoonkaan niin surkea kuin kuvittelin olevani. Että ei ole tarkoitus heittää romukoppaan KAIKKEA opittua, ainoastaan korjata tiettyjä virheitä. Ja niitäkin vain siksi, että a) Ope U tietää ja uskoo mun pystyvän siihen ja b) sellaisia ei kuulemma kannata turhaan jättää himmentämään sitä upeaa ääntä, joka sieltä joskus maailmassa on vielä tulossa. Ope U vannoi siitä tunneilla näytteitä saaneensa ja haluaa, että sen vielä kuulevat kaikki muutkin. Mutta hitto soikoon, miten mahdottomasti työtä se vaatiikaan! Eikä se, että tajuaa tämän olevan ainoa mahdollinen tie sinne, minne haluan mennä, tee sitä tippaakaan helpommaksi – se on just niin työlästä joka tapauksessa…

Näissä merkeissä kului siis syksy. Vuoden viimeisellä tunnilla Ope U:lta sateli kiitosta: olen kuulemma osoittanut syksyn aikana uskomatonta sinnikkyyttä ja edistynyt ällistyttävän nopeasti – vaikka edistymisvauhti itsestäni tuntuu olemattoman hitaalta, Ope U:n mukaan tällaisia muutoksia ei näin lyhyessä ajassa yleensä todellakaan tapahdu. Että saan olla tosi tyytyväinen itseeni ja tekemisiini <3 – se oli ehkä vuoden paras joululahja! Että lahjakkuuden lisäksi menestyjästä tekeekin menestyjän se, että “hän yritti vielä yhden kerran”. Tiukka työ jatkuu ihan varmasti myös keväällä (ja varmaan loppuiän…), mutta periksi ei anneta. Ei. Syksyn äänellisten muutosten myötä Ope U muuten ilmoitti myös, että onkin nyt varsin jännittävää nähdä mihin suuntaan ääni lähtee kehittymään ja mikä mun fakkini oikein onkaan. Keväällä voi kuulemma ehkä tietää jo tarkemmin, tai sit ensi syksynä. Mä yritän olla ajattelematta koko fakkiasiaa siihen saakka ja keskityn vaan pääsemään ääneni kanssa johonkin yhteisymmärrykseen.

Laulutunti-tekniikkamyllerryksen ohella on toki tapahtunut muutakin. Reissasin syksyn mittaan Pianisti P:n luona Joensuussa useammankin kerran “laululomilla”, treenailemassa syksyn keikkoja varten. Pikku-J istui kotisohvalla Peltorit päässä kuuntelemassa harjoituksia: laulusta ja musiikista hän tykkäsi kovasti, mutta ääni vaan oli liian kovalla Musisoinnin lisäksi meillä oli monenlaisia muitakin projekteja: seinien maalausta, omenahillon keittämistä, ompeluprojekteja, joulukorttishowta, neule- ja virkkausviritelmiä, leipomista ja ruoanlaittoa, muskarinpitoa… – ihanan terapeuttista..!

Joulun alla meillä oli joulukonserttikiertuekin Tanjan ja Pianisti P:n kanssa – konsertoimme Kouvolassa, Savonrannalla ja Joensuussa. Yhtälö “joululaulut ja -tunnelma” + “vastaanottavainen ja myötäelävä maakuntayleisö” + “loistavat kanssamuusikot” oli ihan lyömätön. Ekassa konsertissa vielä vähän jänskätti, mutta jälkimmäisillä kerroilla olo esiintyessä oli pitkästä aikaa levollinen ja luottavainen – sellainen, että tunsin laulaessani olevani pelkästään onnellinen saadessani olla siinä. Ja se oli hyvin se, jos otetaan huomioon se, miten kovatasoisia nuo mun kanssamuusikkoni olivatkaan!

Viikon päästä alkaa taas arki ja aherrus. Käymme ensi töiksemme oopperaensemblen näyttämöharjoitusten kimppuun. Musiikkiharjoituksia pidettiin tiiviisti loppuvuodesta, koska näyttämöharjoitusten alkaessa kaiken pitäisi mennä jo ulkoa. Jaiks. Se tuntui melkoiselta “Mission Impossiblelta”, mutta niinpä vain ne tuntuivat päähän tarttuneen – viimeisissä harjoituksissa nuotteja ei tarvinnut enää nimeksikään.

Joulun tienoo on mennyt laululomaillessa – jouluaaton ja -aamun keikkoja lukuunottamatta. Olin tällä kertaa sopraanona, ihmettelin itsekin, miten helposti ääni jouluaamuna toimikaan, vaikken ehtinyt avaamaan sitä lainkaan. Viime vuoteen verrattuna lämpötila kirkossa oli reilut 20 astetta enemmän eli noin nollassa. Olosuhteisiin nähden varsin miellyttävä siis – hyvin tarkeni ihan tavallisissa ulkokamppeissa, ilman kolmea ekstrakerrosta, villashaalia ja kuumavesipulloa.

Huomisesta alkaa arki. Koulu ei ala vielä viikkoon, mutta koulun ovet avautuvat taas, joten harjoituskoppi – here I come!

Kaikkein parasta koko jutussa olivat mun viimevuotiset mupeoppilaat, joita ryhmissä oli useampikin – ne olivat vaan ihan oikeasti niin ilahtuneita nähdessään mut luokan edessä, että ihan open sydämessä läikähti – Mun Mussukat <3  Tuossa just sain väännettyä huomiset tuntisuunnitelmat kasaan, siellä on lisää ihania mussukoita oottamassa.

Että kaiketi mä olen viime vuonna hätäpäissäni räveltäessäni tehnyt jotain oikeinkin, oi open onnea

Joskus olosuhteet vaativat äärimmäisiä keinoja. Tuo “piipittävä nenälaulu” ei kuitenkaan (onneksi!!) ole se tavoiteltava ääni-ihanne, vaan tavoitteena on löytää äänelle vielä soivempi paikka kuin se, missä se nyt on. Tie sinne on vaan näköjään aika, hmmm…. jännä.

Viikonlopun jäljiltä jäi jotenkin sellainen olo, että jonkun sortin “valaistuminen” olisi taas tuloillaan (Jee sille, toivotaan, ettei se anna liian kauan odottaa itseään!). Mietin paljon sitä paljonpuhuttua tukea, jota ilman laulaminen ei ole oikein mistään kotoisin. Laulamiseen liittyy niin paljon paradokseja, että välillä tuntuu, että mitkään normimaailman säännöt, suunnat yms. eivät laulaessa päde – kaikki on ennemminkin just päinvastoin. Jäin miettimään sitä, miten itselle (noin ihan yleismaailmallisesti, ei pelkästään laulaessa) tuki yhdistyy ensimmäisenä läheisyyteen. Että mennään ihan liki ja lähelle sitä tuettavaa, että hän tietäisi tukijan olevan konkreettisesti läsnä, tukemassa ja auttamassa. Ja tästä mielikuvasta seuraa se, että lihakset reagoivat tuentarpeeseen juurikin samalla tavalla. Ja kun kerran laulaessa pitää ajatella juurikin päinvastoin, pitää muuttaa koko ajatusmalli. Että tässä yhteydessä tuki onkin juuri sellaista, joka tapahtuu jossain kauempana, äärilaidoilla, huomaamatta läsnä ollen ja pitäen samalla kaiken turhan ja ylimääräisen pois äänen tieltä, että se saisi kuvitella olevansa vapaa tekemään ihan mitä tahansa. Mitä se itse asiassa onkin, mutta vain niin kauan, kun se tuki on paikalla. Että ehkä sitä tukea pitäisi (mun tapauksessa) ajatella ennemminkin huomaamattomana, mutta aktiivisena läsnäolona. No joo, menipäs tämä taas syväluotaavaksi, en vaadi ketään lukijaa ymmärtämään tuota ylläolevaa, kunhan tässä omaa päätäni selvittelen. Joku totuuden siemen tuossa kuitenkin piilee – nyt kun saisin vaan kroppani opetettua toimimaan sen mukaan. Kuinkakohan monen vuoden rojekti se onkaan…

Itselle muistutukseksi tässä jotain Ope U:n tunnilta poimittua vapaata tajunnanvirtaa:

• kuorsauspiste (se kuuluisa, jonka Bassopranokin on omassa blogissaan maininnut useasti)
• käytä enemmän nenän tiloja, “tuuleta ylähampaiden juuria nenän kautta” (!!)
• kiinnitä huomiota leuan avaussuuntaan
• valmista ylä-äänet riittävän ajoissa ja ne tulee sieltä ihan no problem
• “ylälaatikko” auki (= tilat kitalaen tasolta ylöspäin)
• solakka kieli ja munamiesilme
• “ajattele laulavasi jo sisäänhengityksellä”

Ja edelleen pitää malttaa tehdä pienesti eikä yrittää / tehdä juuri mitään. Että miten se voikin olla niin hankalaa, kun on koko ikänsä toiminut sen periaatteen varassa, että aina on parempi tehdä jotain kuin seisoa tumput suorina Aurinkona tuohon yllämainittuun risusavottaan sanottakoon kuitenkin, että Ope U:n mielestä olen kuitenkin mennyt kesän aikana pitkän harppauksen eteenpäin – homma vaan menee niin, että taitojen karttuessa rima nousee ja laatuvaatimukset kiristyvät. Mutta siinähän ei ole mitään uutta kenellekään…

Tunti Niinan kans meni hyvissä merkeissä tänään, vaikka tunnille mennessäni olinkin ihan viittä vaille urvahdustilassa. Mutta niin vaan tänään(kin) urvahdus väistyi laulun tieltä. Onnistuin päästämään jopa ihan kelvollisia alaääniä tänään – niitä ei ole hetkeen kuultukaan, mutta siellä jossain ne olla lurkkivat. Jätettiin Stenhammarit hetkeksi huilimaan ja siirryttiin Barberin pariin. Lähti ihan lupaavasti liikkeelle ja tuntui hyvältä.

Opetus starttasi eilen ja kyllä mulla taas onkin aivan tosilutuisia oppilaita <3 Oli monta uutta ja monta tuttua naamaa ja varsin heterogeeninen kokoonpano noin kaikkinensa, mutta silti opea hymyilytti tuntien jälkeen: opettaminen oli niin kivaa. Yhden pikkuoppilaan isältä tuli jo kommenttia, miten tytär oli ollut tosi innoissaan ekan tunnin jälkeen. Se on aina yhtä sydäntälämmittävää kuulla.

Viikonlopulle on tiedossa treenausta, tuntisuunnitelmia ynnä kirjallisia töitä. Niitä on sen verran, että kyllä niillä yhden viikonlopun täyttää melko vaivattomasti…