Huh. Tää intensiiviviikko on ollut tosiaan melkoisen intensiivinen..! Mutta aivan ihanaa, kun on kerrankin saanut keskittyä olemaan Laulaja eikä mitään muuta. Viikko alkoi parin tunnin luennolla esiintymisjännityksestä – paljon sellaista asiaa, jonka periaatteessa tietää ja tiedostaa, mutta jota ei vaan tule riittävän usein aktiivisesti ajateltua. Itse en koe olevani mitenkään pahin mahdollinen jännittäjä, mutta huomaan jännittäväni silti. Varsinkin kaikkia sellaisia esityksiä, joita tavalla tai toisella arvioidaan… Sitä pitäisi vaan päästä esiintymään niin paljon ja niin usein, että siihen tottuisi. Ja toisaalta sitä onnistuneen esityksen jälkeistä fiilistä ei voita mikään, se on vaan niin uskomattoman hieno olotila.

No, tällä viikolla tuota esiintymistä ja jännityksen kanssa elämistä harjoiteltiin. Esitimme saman kappaleen talon isossa konserttisalissa kolmena päivänä peräkkäin laulajakollegoille ja talon omille laulunopettajille. Saimme palautetta jokaisen esiintymisen jälkeen ja niiden välissä kukin kävi tahoillaan sauhuamassa harjoitusluokassa ja reenaamassa lisää niitä juttuja, joissa parantamisen varaa vielä oli. Ensimmäinen esitys myös videoitiin ja huomenna olis tarkoitus katsoa oma esityksensä parin kanssa ja nähdä (toivottavasti ainakin…) viikon aikana konkreettisesti tapahtuneet edistysaskeleet. Rankkaa touhua, mutta toisaalta just älyttömän hyödyllistä ja tarpeellista sellaista.

Viimeinen veto oli tänään ja olen niin onnellinen saatuani tosi hyvää palautetta kaikilta kolmelta paikalla olleelta opettajalta. Yksi heistä oli aivan ällistynyt siitä, miten onnistuin poimimaan kaikki hänen eilisessä palautteessaan antamat asiat ja korjaamaan ne saman tien tämän päivän esityksessä. Ja Ope U oli sitä mieltä, että olen tässä loppusyksystä kehittynyt valtavan harppauksen ja käsittämättömän nopeasti – näin nopeaa oppimista ja vauhdikkaita kehityskäänteitä näkee kuulemma todella harvoin. Jes. JESJESJES Kyse on ollut lähinnä siitä, että olen oppinut jotenkin hallitsemaan sitä valtaisaa energialatausta mikä mulla laulaessa (ja etenkin esiintymistilanteissa) on. Se nimittäin on oikeasti iso ja pyrkii ilmoille joka huokosesta. Nyt olen jotenkin vähitellen tajuamassa, että kun saan sen energiani koottua ja keskitettyä, saan vähemmällä tekemisellä aikaan entistä vaikuttavamman ja isomman lopputuloksen. Haa! (Eihän tän tajuamiseen olekaan mennyt kuin vasta muutama vuosi….) Ja jos tähän lisätään vielä riittävä tuki, tarpeeksi pitkä niska sekä jatkuva “imu”, niin lopputulos on jo aika hyvä. Ja tällaisen kannustavan palautteen jälkeen motivaatio oppia aina vaan lisää on pilvissä (= huomattavan korkealla). Ehkä mä vielä joku päivä tosiaankin olen ihan Varteenotettava Laulaja. Tai siis ei mitään “ehkä” – olen päättänyt olla.

Toivottavasti ainakin. Tajusin just, että huomisen joulukonsertin ohjelmassa mun osuuksissa ei taida olla yhtään “forte”-paikkaa..! Lähtökohtaisesti kaikki kappaleet on sellaisia, että ne pitäis laulaa vaan hiljaa ja kauniisti ilman mitään ekstraa (no, ne kvartetot poikkeaa tästä – mutta niissäkin keveys on ehkä ennemmin valttia kuin tykitys). Saas nähdä kuinka se onnistuu.

Illalla oli kenraali, jonne tulin ihan umpivoipuneena megapitkästä kokouksesta ja alkuun tuntui, ettei ääntä lähde niin ollenkaan. Siitä se sit onneksi hiljalleen tokeni, se ääni, huomiseksi toivottavasti vielä lisää. Ihan kaikki sanat ei vielä mee ulkoa, mut onhan tässä vielä aikaa – lukuisia tunteja…

Edellisen postauksen jälkeen mulla on ehtinyt olla ainakin kolme laulutuntia ja yksi konserttikeikka. Niiden väleihin on mahtunut jos jonkinlaista tenttiä ja koetta ja palautekeskusteluja ja viimeisiä tehtävänpalautuksia yms. – melkoista tukkaputkijuoksua siis. Mutta nyt on noilta osin tämän lukukausi kaikkinensa hoidettu (hiphiphurraa!!) ja elämä ennen joululoman alkua onkin enää pelkkää laulamista. Sopii mulle erittäin hyvin!

Sunnuntain esiintyminen Olgana ja Sanelmana meni hyvin. Ainahan tietysti olisi voinut mennä paremmin, mutta ajatellen millä tahdilla tuo aariakin väännettiin esityskuntoon, pitää olla tosi tyytyväinen. Uskoisin jopa esiintyessäni muistaneeni useamman jutun kuin unohtaneeni! Ja sain Ope U:n melkein kyyneliin – tässä yhteydessä se positiiviseksi saavutukseksi laskettakoon. Suurin tekninen saavutus tällä kertaa oli varmaankin oman energian hallitseminen. Mulla sitä kun kuulemma on ihan riittämiin ja vaikka muillekin jakaa, mutta se pitäisi myös pystyä keskittämään ja hallitsemaan. Ja Ope U:n mukaan tämä tuolla keikalla myös onnistui!

Niinan tunneilla on laulettu Brahmsia. Viime viikolla laulettiin pitkästä aikaa überjytkyä Alte Liebe’ä (joka on tosi hieno kappale sekin), tällä viikolla katsottiin Zigeunerliedejä ja nyt olis vielä pari Niinalle mieleen tullutta biisiä hakusessa. Ope U:n kans katottiin tänään Erikan aariaa ja Marcelloa, joka tuntui jotenkin ihanalta vanhalta tutulta (ilmeisesti viimekeväinen, hetkellinen ähkyolotila tän kappaleen osalta on ehtinyt mennä ohi) – sitähän se tietysti jo onkin. Tunneilla ovat sinkoilleet taas mitä merkillisemmät kielikuvat: on laulettu silmäpussien kautta, roikoteltu räsymattoja, hulmuteltu selkälihaksia, kielen hiiri-murmeli-laiskiainen-olomuodosta puhumattakaan. Käsittämätöntä on, kuinka hyvin ne kuitenkin toimivat tai miten hyvin kommunikaatio näiden opettajien kanssa sujuukaan. Musta tuntuu, että oppisin sitä pianonsoittoakin paljon paremmin, jos mun soitto-ope osais puhua “laulajaa”… Josta puheenollen, parasta siirtyä koskettimien ääreen – huomisaamuna olis viimeinen soittotunti tälle vuodelle ja tuohon tän postauksen ensimmäiseen kappaleeseen viitaten harjoittelullehan on aikaa ollut ihan tosipaljon…

Menin aamulla koululle ja sulkeuduin harjoitusluokkaan etsimään itseäni ja ääntäni. Tein ääniharjoituksia überkeskittyneesti, silmät kiinni ja kuvitellen, että laulan selkä yleisölle päin (mutta että äänen siis pitää kuulua heille silti), samoja juttuja, hitaasti uudestaan ja uudestaan. Ajattelin hengitystä, ristiselkää, imua, irtopäätä, leuattomuutta jne. – hela settiä. Jonka jälkeen kävin tanssimassa puolitoistatuntia menuettia ja kontratanssia. Jonka jälkeen menin punaposkisena uudestaan harjoitusluokkaan jatkamaan siitä mihin aamulla jäin (= keskittymään vain ja ainoastaan olennaiseen ja olemaan tekemättä mitään ylimääräistä). Sitten menin laulutunnille ja Ope U meinas pudota penkiltään, kun mä lauloin niiiin hyvin! Ei oo kuulemma vielä koskaan kuullut minusta sellaisia ääniä lähtevän. Juhuu!!!

Mun pitäis vissiin tanssia menuettia useamminkin, yltiöpäisestä keskittymisestä puhumattakaan.

Ommmmmmmm…………..

Aamu alkoi reippasti, kun muutaman kurssikaverin kanssa vedeltiin ennen solfatuntia ens viikon “koelauluohjelmistoa” läpi soitellen ja laulellen. Palestrinan suljetun partsikan sekuntikaanonia ja Bachin h-mollimessun viulustemmoja ynnä muita mukavuuksia. Samoissa merkeissä sujuivat myös kaikki tän päiväiset bussi/metro/ratikkamatkat, vähän pienemmällä volyymilla tosin.

Päivällä ei ehtinyt juurikaan laulamaan – korkeita ääniä päästeltiin, mutta nokkahuiluilla. En ole ko. soittimeen koskenut ihan vähään aikaan, mutta kummasti se alakouluaikoina opeteltu C-duuriasteikko sieltä löytyi

Ja illalla pääsi taas laulamaankin Niinan kans. Vietettiin aikaa pääasiassa tuon keskirekisterin kieppeillä ja veivattiin sitä ees ja taas. Mun pitäis muistaa pysytellä “omanvärisenäni” kautta linjan eikä yrittää väritellä liian keveillä väreillä tai pienillä pensseleillä. Yritin toki siinä samalla muistaa myös kaikkia noita eilisiä juttuja – onnistuin vaihtelevasti, kun se niiden yhteensulauttamisprosessi on vielä kesken ja muistettavia asioita todellakin enemmän kuin yksi. Ettei elämästä puuttuisi jännitystä niin primavistailtiin sit sekä sitä Olgaa että Orsinia Donizettilta. Onneks on tuota solfailua tullut harrastettua niin ahkerasti tänä syksynä, sävelet siis löytyivät – sanoista ei voi sanoa samaa. Operaatio “venäjän selätys” on suunnitteilla joululomapuuhasteluksi. Tuon yhden aarian osalta siis, siinäkin lienee mulle haastetta ihan riittämiin.

Viikonlopun treenisessioiden jälkeen palattiin tänään Sanelman kimppuun – ja ihan sinne äänentuottamisen alkulähteille jauhamaan niitä niin samoja asioita kuin tässä vuosikaudet on jo tehty… Ope U pisti mut mm. kävelemään reippaasti samalla ääniharjoituksia veivaillen, päristelemään, laulamaan nuottitelineelle (joka oli n. puolen metrin päässä nenästä) ynnä muuta kivaa. Kun taas muistais:

• hengittää kunnolla pohjaan saakka (silloinkin, kun fraasi on niin lyhyt, ettei välttämättä sitä vaadi)
• pitää ristiselän mukana äänentuottoprosessissa
• pitää leuan rentona ja artikuloida pelkällä yläleualla
• sen “imun” ja pienen takakenon silloin, kun meinaa tehdä asioita liikaa eteenpäin
• että se vähemmän vaan kertakaikkiaan on enemmän, ainakin joskus… ja että ne muutokset suuntaan tai toiseen ovat oikeasti millimetriluokkaa…
• pitää ilmeet pois naamalta ja ympätä ne ääneen

Tuosta hengittämisestä vielä. Sen lisäksi, että muistaisi hengittää riittävän alas, se pitäisi saada myös ajoituksellisesti täsmäämään – niin, että sen aloittaisi riittävän aikaisin, että ehtisi tästä sallitusta nautintoaineesta (jota myös ilmaksi kutsutaan) nautiskella, mutta että pystyisi jatkamaan siitä saumattomasti lauluun – ilman, että siinä välillä ehtii tulla mitään jäykistymisiä. Ehkä tää on vähän sama asia kuin autolla-ajoa opetellessa se kytkimen käyttö. Meinasin lopettaa koko autolla-ajon (ainakin käsivaihteisilla sellaisilla), kun se kytkin tökki, mutta sitten kun sen oppi hallitsemaan, niin se on itse asiassa aika jees.

Sitä Ope U sanoi kans, että ajatuksen ja tunteen pitäis aina olla suurempi kuin se mitä tuottaa ulos. Että aina on vähintään yksi vaihde vielä jäljellä, jos sellaista tarvittaisiin. Ja että kaikki tekniikka-asiat pitäisi jotenkin ajatuksellisesti kytkeä esittämäänsä kappaleeseen. Että tarttis keikalla sit muistaa vaan sen yhden asian. Teoriassa tetra likes, mutta käytäntö vaatii vielä vähän säätöä…

Ihan on melkoisesti tullut laulettua viime aikoina..! Tämä siis ihan vaan positiivisena huomiona merkille pantakoon.

Eilen mulla oli Riitan kans pienet “Olga-sulkeiset” Ateneumin kuppilan kulturellissa atmosfäärissä. Kun se Olgan aaria pitäisi saada työn alle… Aariaa vastaan mulla ei ole yhtään mitään (mitä nyt vähän hirvittää ne alaäänet siinäkin…), mutta tuo venäjän kieli on jotenkin niin valtaisa henkinen blokki. Kun sitä vaan ei osaa yhtään. Ei niin yhtään… Joten siihen paneutuminen tuntuu ihan Himalaja-kiipeilyn vertaiselta suoritukselta. Mut nyt mulla on sentään hyvät translitteroinnit olemassa (kiitos, Riitta!), joten ehkä mä yritän ryhdistäytyä tässä kohtapuoleen.

Ennen sitä on tosin kaikenlaista muuta. Eilen mä yritin saada sitä Sanelmaa johonkin kuosiin (että osaisin ees tulla oikeassa kohdassa ja oikealla äänellä sisään…), tänään oli luokkatunti ja siellä se sit pitikin jo vetää – ulkoa. Oli vähän jänskää, mut kyllä se meni. Siis meni silleen, että äänet ja lähdöt meni kyllä putkeen. Se on jo ihan hyvä alku, ensi viikolla pitää sit keskittyä tuohon tulkinnalliseen puoleen – Ope U:lla oli siihen monta hyvää ehdotusta. Selviydyin myös aika hyvin niistä Olgan osuuksista tällä kertaa, ei ollu enää ollenkaan NIIN vaikeaa kuin viimeksi. Ei se helppoa ollut vieläkään, mutta suunta on oikea. Jes. Tässä ehkä auttoi myös se, että lauloin ulkoa, enkä siis katsellut niitä viivaston alla mönkiviä nuotteja silmästä silmään. Tää on osa mun psykologisen sodankäynnin strategiaa.

Luokkatunnilta jatkoin vielä laulamaan Niinan kans. Tänään oli Barberin ja Erikan aarian vuoro. Siihen oli tullut jotain uutta ja hyvää – nyt se kuulemma alkaa kuulostaa oikealta. Nuotin päiväyksestä katsoin, että oon ekan kerran ko. aariaa tutkaillut noin kolme vuotta sitten – sen verran se näköjään on tarvinnut muhiakseen tähän kuntoon..! Vois olla, että Erikasta vois olla jopa tutkintoaaria-ainesta, ainakin se on jatkoonpäässeiden joukossa. Katsotaan.

Mulle jäi tänään yllättäen vajaat pari tuntia “ohjelmoimatonta aikaa”, kun iltapäivän tunnit olikin peruttu. Päiväkahvin ääressä arvoin, että mitä sitä ihminen ajallaan tekisi – tekemättömiä hommia kun on läjäpäin. Ja kaikkien suureksi yllätykseksi (…as if…) laulaminen ajoi sitten lahjakkaasti musiikkianalyysin lopputyön, solfatenttitreenauksen, soittoläksyjen ja viimeisen tekemättömän mupedatehtävän ohitse… Eipä silti, jossain välissä nuokin kaikki on tehtävä, mutta se hetki ei ollut vielä tänään. Kajauttelin siis antaumuksella erinäisen määrän ääniä naapureiden iloksi.

Päivän laulukiintiön täydennykseksi illalla oli vielä laulutunti Niinan kans. Pientä hysteriaa oli taas ilmassa, kun piti mm. “laulaa päin väärää mäntyä” (joka sit osoittautuikin oikeaksi vääräksi männyksi ja taiteellisesti onnistuneeksi ratkaisuksi). Vaihteeksi kehissä olivat Rossinin Desdemonan kuviokellunnat. Sikapaljon nuotteja melkein kaikissa tahdeissa. Ekalla vedolla kuviot olivat aavistuksen kohmeessa, mutta siitä ne lähtivät liikkumaan ja lopputunnista menivät sit jo aika kivasti.

Avasimme myös virallisesti keskustelun seuraavan tutkinnon ohjelmasta ja siitä, mitä siihen sit mahdollisesti tulis. Siinähän sitä säätöä ja palapeliä riittääkin, samoin keskusteltavaa pitkäksi aikaa. Kun pitäisi saada ohjelmaan riittävän erityylisiä, mutta silti yhdeksi kokonaisuudeksi sopivia, itselle mieluisia ja mun äänen parhaita puolia esiintuovia kappaleita. Niin, ja ne pitäis myös kaikki jaksaa / kyetä laulamaan yhteen putkeen… Tässä yhteydessä sopiikin kysyä kaikilta laulajilta, että tuleeko kenellekään mieleen Carissimin kappaleen “Vittoria, vittoria!” tunnelmaista, mezzolle sopivaa biisiä, ihan keltä vaan säveltäjältä / aikakaudelta? Haluaisin ohjelmaan sellaisen tiettyä levollista, positiivista voitonriemua tihkuvan kappaleen, mut en välttämättä just tuota, kun tuolta osastolta on laulettavaa muutakin. Jos tulee jotain mieleen, niin saa vihjaista.

Nyt vihjaisen itselleni, että ala painua kohta kohti petiä. Mulla on kunnianhimoinen suunnitelma mennä huomenna aikaisin koululle, että ehtisin treenailla soittoläksyjäni jo ennen musahissan luentoa..! Laulamisen jätän suosiolla iltapäivään…

Ei musta tosiaankaan ole aamulaulajaksi… Tän päivän laulutunti oli taas heti analyysitunnin jälkeen, eikä aikaa äänenavaukselle ole yhtään, joten potkin itseni sängystä ylös ja koululle jo yhdeksäksi, että ehtisin tunnin verran siinä jumppailla ja lauleskella. Jumppailut vielä meni, mutta ääni tuntui protestoivan aikaista liikkeellelähtöä…

Itse tunti sujui sit onneksi hyvin, että kenties jotain jossain oli kuitenkin silloin aamulla käynnistynyt. Ehkä. Jossain rööreissä tuntuu vielä olevan jotain limoja liikkeellä, mutta onneksi ne eivät itse laulamiseen juurikaan vaikuta (elleivät osu just hankalasti kohdalle). Ope U oli oikein tyytyväinen harjoittelun tuloksiin ja sain itsestäni tunnin mittaan ihan kelpo ääniä ilmoille – jopa siinä määrin, että minusta kuulemma vielä laulaja tehdään.

Käytiin läpi sitä Sanelman aariaa (joka mun pitäis siis esittää tässä parin viikon päästä ja jota katottiin yhdessä tänään toista kertaa, hmph), etsittiin “uikutuspaikkaa”, johon ääni pitäisi biisin alussa ankkuroida ja pitää siellä. Sain kotiläksyksi suunnitella mitä aion milläkin fraasilla ja välisoitoilla ajatella. Olgakin ehtiin käydä kertaalleen läpi. Mun pitäis vaan oikeesti muistaa ajatella, että stemmani kulkee vähintään kvarttia korkeammalla… No, eihän tässä muuta kuin lisää reenailua peliin..! Kun kannattais kuulemma oppia “olemaan mukavasti” myös siellä alarekisterissä – sieltä kun löytyy niitä säveliä, joista maksetaan, jos ne osaa…

Ps. Unohdin viime viikolta kirjoittaa yhden Ope U:n neuvon: “Hengitä niin kuin ilma olisi nautintoaine”. Varsin toimiva neuvo!

On tässä laulettu loppuviikollakin, tuon ihmeen ihanan tiistain jälkeen. Ei ehkä ihan yhtä ihanasti, mutta kuitenkin. Jonkun sortin yskä/kröhätyyppinen juttu vähän niin kuin yritti iskeä keskiviikon kieppeillä, mut ilmeisesti se ei sit iskenytkään, ainakaan mitenkään merkittävissä määrin. Satunnaisesti yskittää edelleen, mutta kun ei ole kurkkukipua, ei nuhaa, ei päänsärkyä, ei kuumetta, ei mitään muuta, niin eipä tuota ole malttanut laulamatta olla. Torstain ja perjantain laulikset menivät ihan ok. Ope U sanoi kuulevansa mun äänestä, että harjoittelen oikeita juttuja ja oikealla tavalla – jotain edistystä siis tapahtuu. Jes. Kahlattiin läpi sitä Olgaa ja mietittiin aseita tähän mun omaan psykologiseen sodankäyntiini tuohon alarekisterin käyttöön. Mut sujui se jo taas paremmin kuin maanantaina. Perjantaina oli säestystunti Niinan ja Samin kans, jatkettiin niiden edellisviikon kappaleiden hinkkausta. Sitä riittää..! Lopuksi tempaistiin sitten vielä Vittoria, vittoria kerran läpi – se meni aika voitokkaasti

Lauantaina oli ylimääräinen koulupäivä, ts. ohjattua harjoittelua. Tulihan siinä sitten viis tuntia veivattua laulu- ja soittoläksyjä, että ihan hyvä saavutus..! Tänä iltana oli sit joulukonserttiharjoitukset, joissa vierähti reilut pari tuntia. Treeneissä kuultiin sellainenkin ihme, että mä ja Tanja lauletaan yhdessä duettoa – nyanssina piano, siis hiljaa ei oo tainnu tapahtua ennen. Mä vetelin omaan stemmaani jotain ihan käsittämättömiä intervalleja sinne tänne, mutta ehkä mä sit ensi kerralla jo osaan. Samoin ne meidän kvartettibiisit, joissa vaihdoin stemmaa, olivat paikka paikoin aika jänskähtäviä mun osalta. Ääk. Pitänee varmistella vielä niitäkin ennen ens viikkoa.

Ehdin viime viikolla myös pariin konserttiin. Ke-iltana oli koululla lied-konsertti, joten kävin näitä oman talon laulunopiskelijoita kuuntelemassa. Ihan hyviä laulajia, mutta ei se Schumann vaan meikäläiseen kolahda oikein mitenkään päin… Torstain konsertti olikin sitten sellaista aariatykitystä, että alta pois. Konsertin ohjelmassa oli järjetön lista tunnettuja sopraanoaarioita (plus mezzokamaa ja tais olla yks tenoriaariakin joukossa), joista yleisö sai huutoäänestyksellä toivoa mieleisiään. Ja illan tähti sit lauloi ne. Tosta noin vaan, kaikki meni! Aivan käsittämätöntä. Se oli hienoa menoa se.

Mutta näissä tunnelmissa siis kohti uutta viikkoa. Puh.